Ylen loistavaa animaatiosarjaa, Pasilaa, katsoessani opin, että siksi kaikki suuret, potentiaaliset kirjailijat eivät koskaan kirjoita kirjaa, kun heillä ei ole siihen todellista intohimoa. Olen yksi niistä miljoonista ja miljardeista haaveilijoista, jotka kuvittelevat joskus vielä luovansa oman myyntitykkinsä mutta jotka eivät koskaan saa aikaiseksi edes yhtä kirjaan kelpaavaa lausetta. Kaikki syntyvä teksti on pelkkää litinää lätinää, aivojen oksennusta, tavallista puhetta mitä joka kolmas tällä pallolla pystyisi kirjoittamaan. Ei se ole se taito tai kokemus, vaan se on halu kirjoittaa, halu sanoa jotakin. Mitä minä haluan sanoa, mitä haluan, että ihmiset tulevat lukemaan.
Kirjoitan paljon omaksi ilokseni ilman että koskaan kuvittelen kenenkään lukevan niitä. Itse ehkä satun vuosien päästä selailemaan kovalevyn satoja päiväkirjasivuja ja nauramaan, kuinka olen ollut naiivi ja ah – niin varma omasta kypsyydestäni, että se on aivan ahdistanut minua joka hetki kun olen tuntenut tarvetta avautua salaiselle tiedostolle. Sen verran kuitenkin rakastan omaa kirjoitustani, että pakkomielteisesti säästän jokaikisen tekstinpätkän. Jostain varmaan löytyy jopa yksittäisiä lauseita säästöstä. Tai ehkä olenkin julkaissut kaikki yksittäiset sutkautukset Facebook-statuksissani, se on niin oiva paikka leikkiä sanantaitajaa yhden lauseen verran. Vaan se kaikki häipyy aina lopulta jonnekin kyberavaruuteen.
En oikeastaan tiedä minne poistetut statukset menevät, eivät ne ainakaan haihdu pois. Kaikkihan siellä tallentuu johonkin, jos ei muualle niin lukijoiden mieleen, johonkin hyvin syvälle alitajuntaan. Jonain mukavana hetkenä he sitten muistavat lausahduksen, luulevat sitä omaksi keksinnökseen ja viljelevät ajatusta hyvillä mielin eteenpäin. Minulle käy monesti juuri niin. Luulen keksiväni jotain jonka olenkin tosiasiassa kuullut joltakin toiselta joskus kauan sitten.
Ehkä taipumus kirjoittaa päiväkirjaa onkin vain jonkinlaista harhakuvitelmaa, luotua keskustelua itsensä kanssa. Olen lapsesta lähtien viettänyt huomattavasti aikaa yksin, luullakseni ihan omasta tahdostani, joten olen kai samalla kaivannut keskustelukumppania, ja sitä kautta löytänyt tavan keskustella itseni kanssa kirjoittamalla asioita ylös. Samalla logiikalla ajateltuna – miten sekaisin sitten jotkut kirjailijat ovat, jotka vuodattavat omia ajatuksiaan ja tuntojaan kirjakaupalla julkaistavaksi? He antavat kloonatun itsensä lukijoiden käyttöön, että lukijat voivat keskustella mielessään tämän kloonin kanssa toki hyvin yksipuolisesti, lähinnä kuunnellen kun viisas, ahdistunut kirjailija puhuu. Kirjoittaja tarjoaa itsestään tuntemattomien käsiin jotain herkkää ja syvällistä mutta samalla hyvin lasitettua, kansien väliin pakotettua. Kaikki mitä hän sanoo kirjassa, luetaan jokaisen omalla elämänkokemuksella ja elämänkatsomuksella. Kaikkia mitä hän sanoo, voidaan käyttää häntä vastaan. Lähes kaiken voi käsittää väärin. Siitä en tiedä, onko se alun alkaenkaan ollut oikein, kun se on näytölle naputettu. Ehkä kirjoittaja itsekään ei aina tajua, mitä kirjoittaa. Luulee sanovansa yhtä ja luo todellisuudessa toista. Kaikki on yhtä isoa kaaosta, kukaan ei ymmärrä kenenkään olennaista sanomaa vaan takertuu sivuseikkoihin vain koska ne sattuvat ehkä linkittymään jollain tapaa tämän omaan elämään. Siitä seuraa ajatusvyöry, asiat pomppivat seuraavaan ja jälleen uuteen, keskustelu kadottaa rakenteensa ennen kuin ehti edes istuttaa juuriaan ensimmäisen puheenvuoron aikana. Ei voi kuin nostaa maljaa ja todeta, että hienosti menee, hyvä puhe, tajusin täysin, sitä minäkin olen ajatellut.
Kuten olettaa saattaa, ei edellä oksennettukaan ole omaa lahjakasta päättelyäni vaan kuulin ajatuksista toiselta henkilöltä jokin aika sitten. Unohdin ja muistin jälleen. Tosin olen melko varma ettei hänkään sitä täysin itse keksinyt vaan sai oman alustuksensa joskus ennemmin ja sitten kehitteli jo keksittyä ideaa eteenpäin. Toisaalta, mikä maailmassa on omaa ja mikä toisen keksimää. Patentteja on vaikea hakea ilmaan heitetyille ajatuksille. Meitä ennen on jo sanottu niin paljon että newtonilainen toteaminen ”kuin seisoisi jättiläisen harteilla” ei enää kuvaa nykypäivää tarpeeksi osuvasti. Seisomme ennemmin jossain pitkään ja hartaasti rakennetussa valtavassa linnakkeessa, jonka perustukset horjuvat aika ajoin, mutta jotka vielä toistaiseksi ovat pysyvinään pystyssä. Kuka tietää, ehkä en tälläkään kertaa saa ajatuksiani välitettyä eteenpäin siten kuin itse mielessäni kuvittelen niiden etenevän, mutta en luovuta toivoani etteivätkö ne johdattaisi lukijaansa vaikka sivuseikkojen kautta uusiin, vanhoihin oivalluksiin.