Apinoiden planeetan synty (Rise of the Planet of the Apes, 2011) tuli vähän puun takaa. Etenkin siihen nähden, kuinka laadukas elokuva on kyseessä. Olisin kuvitellut tämän elokuvan ympärille syntyvän isommankin hypetyksen, sillä kyllähän Apinoiden planeetat jonkinlaisen klassikon asemassa sentään ovat. Luultavasti olen vain missannut hypetyksen, mutta sitä herkullisempi kokemus itse elokuva oli.
Apinat olivat tietokonetuotannoksi tarpeeksi autenttisen näköisiä ja niiden inhimillistäminen niiden älykkyyden kasvaessa tuntui kontekstissaan ihan uskottavalta. Ainakin niin uskottavalta kuin koko kuvio ylipäätään voi tuntua. Apinoiden käyttäytymisen asiantuntija löytäisi luultavasti paljonkin sanottavaa tästä elokuvasta, koska kaikki eläinten touhut eivät maallikon silminkään tunnu oikein uskottavilta, mutta kysehän on alkujaankin melko villistä tieteisfantasiasta.
Kyyninen kertomus siitä, kuinka ilkeydessään ja ajattelemattomuudessaan tunaroiva ihminen pakottaa myös muut ihmisapinat olemaan ilkeitä lääkittyään niitä ensin älykkäämmiksi vihjaa samalla siihen, kuinka tämä tunarointi johtaa ihmisen lajina sukupuuton partaalle.
Selkeä pääosa elokuvassa on apinoilla, etenkin Caesariksi nimetyllä simpanssilla, joka kehitystä söpöstä lemmikistä apinalauman johtajaksi elokuva seuraa. Ihmispääosaa esittävän James Francon työskentelyn perusteella tämä on pelkästään hyvä asia. Franco puhuu epäselvästi ja näyttää känniseltä läpi elokuvan eikä vakuuta missään vaiheessa. En ymmärtänyt hänen metodiaan, jos hänellä sellainen oli tässä elokuvassa. Muita mainitsemisen arvoisia näyttelijäsuorituksia ei elokuva tarjonnut. John Lithgowkaan ei Francon roolihahmon, tiedemies Will Rodmanin isänä pääse vilauttamaan taitojaan. Se on hiukan yllättävää, sillä paperilla rooli Alzheimerin tautia sairastavana musiikinopettajana kuulostaa sellaiselta, jossa Lithgow loistaisi.
Ihmishenkilöitä ei itse asiassa edes yritetä kehittää tai syventää elokuvassa. Siihen ei tunti ja 50 minuuttia yksinkertaisesti riitä.
Apinoiden planeetta –saagan alku kerrotaan joka tapauksessa yllättävän hyvin. Ehkä vuosia kadoksissa ollut tietokonekikkailun ja perinteisemmän elokuvanteon tasapaino alkaa olla löytymässä. Pelkkiä tehosterymistelyjä ei pukata enää ihan niin massoittain teattereihin kuin vielä tovi sitten.