Nyt, Above the Weeping Worldin kymmenvuotisjuhlavuonna, Insomnium enteilee uusimmalla Winter’s Gate nimeä kantavalla albumillaan kuitenkin jo talvea – sangen armotonta sellaista. Impulsiivisesti ensimmäinen mieleen tupsahtava attribuutti tämän teoksen kohdalla on erilaisuus, sillä 23. syyskuuta julkaistu Winter’s Gate on lähtökohdiltaan varsinainen outolintu Insomniumin diskografiassa. Ensinnäkin se on bändin ensimmäinen konseptialbumi, mallinaan Edge of Sanityn Crimson. Winter’s Gaten taustatarina perustuu laulaja Niilo Seväsen palkittuun novelliin Talven portti. Konseptialbumin julkaiseminen ei toki itsessään valtaisa uutinen ole, mutta merkille pantavaa on, että Crimsonin tavoin Winter’s Gatelta löytyy vain yksi, melko piirulleen 40 minuuttia kellottava raita. Olkoonkin, ettei raita kenties ole täysin oikeutettu termi kuvaamaan musiikillista spektaakkelia viikinkien ryöstöretkestä sen dramaattiseen päätökseen – kylmään ja pimeään loppuun.
Poikkeavuus perinteisestä Insomniumista ei jää pelkästään tarinan tai kappalerakenteen tasolle. Sen sijaan on vielä yksi tekijä, ehkä se olennaisin erilaisuuden manifestaatio verrattaessa Winter’s Gatea muuhun Insomniumin diskografiaan – Winter’s Gate on äärimmäisen raskas levy. Jos edellinen levykäinen Shadows of the Dying Sun oli eräänlainen rumpali Markus Hirvosen estradille astuminen, tälle levylle jokainen äijä on kiristänyt pari napsua lisää. Olipa kyse synkästä teemasta, jäsenten nuoruusvuosien bläkkis/dödis-nostalgisoinnista tai kitaristi Markus Vanhalan lopullisesta sulautumisesta osaksi Insomniumia, ratkaisu on joka tapauksessa kaikin puolin onnistunut.
Winter’s Gate kuljettaa kuulijan läpi draaman kaaren eeppisistä black metal-riffittelyistä tavaramerkkimäisen Insomnium-melodiakimaran kautta Opeth-tyyppiseen ennalta-arvaamattomuuteen ja äkkivääryyteen, aika ajoin hypnoottisiin akustisiin bridgeihin rauhoittuen ennen vääjäämätöntä, valtaisaa loppusoittoa. Kaiken kaikkiaan elementit musiikin ja tarinan välillä vaikuttavat hyvin tarkkaan hiotuilta mystisestä progeilusta laivueen nähdessä edessä häämöttävän, talven porttia päällään kantavan vuoren, minimalistiseen pianobridgeen pohjoiseen suuntaavan portin auetessa, ja lopulta epätoivon täyteiseen raastamiseen lopun koittaessa ja talven saadessa julman tahtonsa läpi, ennen vaipumista ikuiseen uneen melankolisen outron saattelemana.
Winter’s Gate kumartaa useiden eri orkestereiden suuntaan ja merkittäviä vaikutteita on kuultavissa Opethin lisäksi esimerkiksi Be’Lakorilta, Moonsorrowilta ja Amon Amarthilta. Siltikin, kaikista kommervenkeistä huolimatta, Winter’s Gate on ehtaa Insomniumia.
Sävellyksellisesti Winter’s Gate on suorastaan timanttinen levy, suvantoja ei löydy, vaan kuulijalle tarjoillaan kokonainen 40-minuuttinen korvakarkkia. On perin harvinaista tänä päivänä törmätä näin virheettömään ja ehjään kokonaisuuteen. Ulosantia helpottaa entisestään loistava miksaus. Allekirjoittaneen kaltaiselle noviisillekin on varsin selvää, että raitojen tasapainoisuus ja ylikorostumattomuus, sekä äänimaailman puhtaus autenttisena, ei geneerisenä tai liian rosoisena, kokonaisuutena asettavat Winter’s Gaten sille kuuluviin raameihin. Kaiken kruunaavat Aleksi Munterin tunnelmalliset ja lujassa otteessaan pitävät syntikkasovitukset.
Winter’s Gate on Insomniumin levytyshistorian saumattomin, arvaamattomin, raskain ja monipuolisin julkaisu. Se jättää jokaisen kuuntelun jälkeen kuulijan hiljaiseksi ja tyhjäksi kaikesta majesteettisuudestaan ja valtaisasta melankoliastaan, kunnes seireenin lailla viettelee palaamaan tarinan alkuun yhä uudestaan ja uudestaan. Kymmenen vuotta Above the Weeping Worldin jälkeen Insomnium on onnistunut valamaan melodiselle death metallille uuden kivijalan.