Tutkijat ovat uusien haasteiden edessä, kun vaikkapa Wikileaksin julkaisema materiaali tarjoaisi heille käyttökelpoista aineistoa. Eikä Wikileaks ole ainoa. Voisi hyvin kuvitella, että esimerkiksi nettiin vuodetut äärioikeistolaisen järjestön jäsenhakemuslistat ja sivuille tulleet yhteydenotot olisivat kiinnostavaa aineistoa.
Yhteiskuntatieteiden alalla gradun saisi tehtyä helposti moisesta listasta. Esimerkiksi patriootti.com sivulta kaivetut yhteydenotot löytyvät netistä edelleen (http://pastebin.com/wvHG3reC) ja niitä lukemalla voinee tehdä johtopäätöksiä kansallissosialismiin kallellaan olevien sielunelämästä. Nyt kuitenkin kompastutaan tutkimusetiikkaan. Ja tietenkin myös lainsäädäntöön, koska kyse on ilman lupaa julkaistusta materiaalista ja esimerkiksi laittomista henkilörekistereistä. Lainsäädännön osalta peli on kohtalaisen selvä, mutta tutkimusetiikan osalta asia vaatii pureskelua ennen nielemistä.
Vuodoilla on usein isoja vaikutuksia yhteiskuntaan ja mediassa vuotoja on puitu perusteellisesti, sillä journalistin etiikka käytännössä vaatii tietojen analysointia ja julkistamista. Tietomurtoja tehneet haktivistit ovat toimittaneet laittomasti hankittuja tietoja toimittajille ja nämä ovat saaneet skuuppeja. Mutta entä tutkija? Humanistisen osaston johtaja ja yliopiston tutkimuseettisen toimikunnan puheenjohtaja professori Risto Turunen korostaa, että tutkimuseettisestä näkökulmasta tarkoitus ei koskaan pyhitä keinoja. Hän huomauttaa pohtivansa asiaa yksityishenkilönä, ei toimikunnan puheenjohtajana.
”Tutkimusetiikan kantavia periaatteita on suojella tutkittavia henkilöitä ja olla aiheuttamatta heille minkäänlaista fyysistä, henkistä tai sosiaalista vahinkoa. Jos salaiseksi tarkoitettu tai ei-julkinen aineisto vuotaisi tutkimuksen kautta edelleen julki, olisi se yhtälailla laitonta toimintaa kuin joku Wikileaks-vuoto. Lisäksi se olisi epäeettistä, koska tutkija saattaisi asettaa tutkittavat henkilöt fyysisen, henkisen tai sosiaalisen vahingon vaaraan”, Turunen sanoo.
”Mainitsemassasi esimerkkitapauksessa tilanne muuttuu aika vaikeaksi, jos ajatellaan, että tutkija on saanut käsiinsä tällaista laittomasti vuodettua materiaalia, tutustunut siihen ja käyttää kyseistä henkilörekisteriä esimerkiksi ottaakseen yhteyttä henkilöihin. Tällöin hänellä on tieto, jota hän ei voi itsestään poistaa. Eettinen ongelma tässä tilanteessa syntyy kahdella tapaa. Ensinnäkin tieteen avoimuus- ja läpinäkyvyysperiaatteen mukaan tutkijan tulisi tuoda myös tutkimusraportissaan esille se, kuinka hän on tutkittavat henkilönsä löytänyt ja tavoittanut. Tällöin laiton tietolähde tulisi julkiseksi ja tutkittavien anonymiteetti paljastuisi. Toisella tapaa eettinen ongelma aktualisoituisi siinäkin tapauksessa, että tutkija tarkastelisi kyseistä henkilölistaa vain numeraalisesti. Tällöinkin mainittujen periaatteiden mukaisesti tutkijan tulisi julkistaa tietolähteensä ja tutkittavien anonymiteetti vaarantuisi”, hän jatkaa.
Turunen toteaa, että jos joku hänen ohjattavistaan tai tutkimusryhmän jäsenistä aikoisi käyttää vuodettua aineistoa tutkimuksessaan, ei hän voisi sitä tutkimuseettisistä, eikä juridisista syistä pitää hyväksyttävänä.
”Enkä itse sellaista missään nimessä käyttäisi. Eivätkä tällaisessa asiassa saa vaikuttaa sen enempää tutkijan sympatiat kuin antipatiatkaan tutkittavaa henkilöä tai ryhmää kohtaan. Kysymys on lisäksi lähdekriittinen: kuinka tutkija voi olla varma aineiston paikkansapitävyydestä, jos hän sen tosta vain satunnaisesti nettiavaruudesta nappaa. Tämä lienee yleinen ongelma monissa nettiaineistoissa.”
Todellakin. Tutkimusetiikka rajoittaa tutkimusta. Se on tavallaan sen tarkoitus. Tarkemmin muotoiltuna sen tehtävä on luoda tutkimukseen toimintaperiaatteita ja käytänteitä, jotka ovat eettisesti pitäviä.
”Tässä eettisen pohdinnan kompleksisuus juuri onkin: rajoittaminen tai ei-rajoittaminen eivät ole kysymyksen ydin, vaan se, kuinka tiedeyhteisössä yleisesti hyväksytyt ja julkikirjatut eettiset periaatteet kulloisessakin yksittäisessä tutkimuksessa toteutuvat. Tiedeyhteisö toiminnallaan rakentaa eettistä normistoa ja vertaisarvioinnein sitä kollektiivisesti valvoo. Siksi myös päättymätön keskustelu tutkimusetiikasta on tarpeen”, Turunen täsmentää.
Wikileaksin julkaiseman materiaalin kelvollisuudesta tutkimusaineistoksi on kirjoitettu muuallakin ja johtopäätös on pitkälti sama, eli ei.
”Tietysti yleisellä tasolla voidaan miettiä sitä, milloin laki ”vanhenee” ja alkaakin esim. suojella epäeettistä toimintaa. Tämä on tietysti mahdollista ja silloin laki ja etiikka ajautuvat törmäyskurssille. Nähdäkseni tämäkään ei vapauta tutkijaa toimimaan lainvastaisesti vaan ehkä pikemminkin velvoittaa hänet nostamaan asiasta keskustelun”, Turunen viimeistelee.