Tallipiällikkö on tonttu, jonka Hans löytää autotallistaan. Samoihin aikoihin Hansin vaimo, Birgitta, löytää heidän olohuoneestaan siellä jo jonkin aikaa asuneen elefantin. Kumpikin pari päättää lähteä kaupungille, jossa kaikki lopulta päätyvät Ilpon, joka on paitsi tontunmunien viljelijä myös Hansin ystävä ja Birgitan salarakas, pihalle.
Tarina jatkuu samalla päättömyydellä teoksen toisenkin puolikkaan. Tapahtumia sitoo yhteen aasinsiltojen lisäksi lähinnä tarve kertoa kaskuja tasaisella tahdilla. Hyvänä esimerkkinä toimii entisen Itellan tarua lainaileva epilogi, jossa Kusti, postia jakava etana, kokee ulkoistusvimmaisen uusliberalistisen yhteiskunnan voiman. Jakso periaatteessa käsittelee nyky-yhteiskunnan absurdiutta, mutta vitsit vievät huomiota satiirilta.
Graafisena suunnittelijana päivätyökseen toimiva Strömman on valinnut ensimmäiselle sekä kirjoittamalleen että kuvittamalleen teokselle ilmiasun, jota voisi kuvata minimalistiseksi. Kuusi tasaista ruutua muodostavat yhden sivun, joita noin kaksi tai kolme muodostavat yhdellä värillä rajatun episodin. Yleisellä designilla on sinänsä oma tyylinsä, mutta itse piirrosjälki hahmoineen, jotka pääasiassa näyttävät joko iloisilta tai hämmentyneiltä, on kunnianhimotonta.
Huumorinkeskeisyys on tuttua Strömmanin blogistakin. Tallipiällikössä se saa kuitenkin vielä suuremman vallan, jonka alla aiheet poukkoillaan nopeasti läpi tai vesitetään hekotteluksi. Lopulta vain epilogissa, joka onkin albumin vahvinta antia, Strömman malttaa pysyä yhdessä asiassa yhdellä kertaa muutamaa sivua pidempään. Jos tämä on itsessään kommentti nyky-yhteiskunnasta, se ei tule esiin tarpeeksi vahvasti. Vaikka parhaillaan taidetta voisi kuvailla herttaiseksi ja vitsitkin välillä huvittavat, kokonaisuutena teos ei kuitenkaan juuri keskinkertaista suurempia tunteita herätä. Tai ehkä en ole vain entuudestaan tarpeeksi suuri Strömman-fani.