Timo Vihavainen on leimautunut kulttuurikonservatiivien leiriin, mutta hän on myös oppinut ja älykäs asiaproosan kirjoittaja, toteaa kriitikko.
Sankareista äänestettäessä hyvin pärjänneet Pietari Suuri ja Josif Stalin olivat tyranneja, mutta myös suuria yhteiskunnallisia uudistajia, jotka ”barbaarisina aikoina käyttivät barbaarisia keinoja”. Pietari Suuri toi Venäjän osaksi Eurooppaa ja muutti jopa maan nimen (Rus>Rossija). Stalin vähintäänkin symboloi venäläisten selviytymistä toisesta maailmansodasta. Suomeen verratessa Suurin suomalainen –äänestyksessä kärkikolmikkoon sijoittuneista Mannerheimia voisivat kriittiset kutsua kansanmurhaajaksi ja Kekkosta maamme demokratian kehitykselle suunnatonta vahinkoa tuottaneeksi vainoharhaiseksi despootiksi. Onneksi kotimaiset sankarimme ovat niin hyvässä kuin pahassa kertaluokkaa venäläisiä kollegoitaan vaatimattomampia.
Venäläinen älymystö on perinteisesti asettanut totuuden kunnioittamisen hyveistä korkeimmaksi. Silti varsinkin neuvostoaikoina valhe läpäisi koko yhteiskunnan ja ylipäätään Venäjän historiassa totuudenpuhujan osa ei ole ollut kadehdittava. Intellektuellisankarit, kuten Solzenitsyn ja Saharov, ovat niin hahmoina kuin saavutuksiltaan paljon vaikeammin käsitettäviä kuin brutaalit diktaattorit ja sotapäälliköt. Neuvosliittolaiset sankarit eivät ole Venäjällä muutenkaan suosittuja, esimerkiksi Voiton Marsalkka Georgi Žukov ei päässyt äänestyksen kärkijoukkoon, vaikka on Stalinin jälkeen tärkein toisen maailmansodan voittamisen symboli.
Yhteen virkkeeseen mahdutettuna Vihavainen selittää venäläisyyden paradokseja Nikolai Berdjajeviin tukeutuen seuraavasti: ”maailman valtionvastaisin kansa on rakentanut valtaisan valtiomahdin ja maailman anarkistisin kansa tottelee kuuliaisesti virkavaltaa, eikä tuo hengeltään vapaa kansa näytä haluavan elää vapaasti”. Kaunokirjallisuudesta, jota Vihavainen käsittelee teoksessaan melko paljon, yhdeksi perivenäläiseksi hahmoksi nostetaan antisankari Oblomov, päättämätön ja passiivinen haaveilija. Ihailtavaa venäläistä sankaria taas edustavat Tolstoin Sodan ja rauhan kapteeni Tusin ja sotamies Platon Karatajev, eleettömät ja vaatimattomat miehet täynnä elämänviisautta.
Vihavaisen mukaan venäläinen sankaruus vaatii uhrautumista isänmaan puolesta, ponnistelua kohti kansakunnan kohottamista tai vallankumousta. Sankaruus on myös äärimmäistä rohkeutta ja itsensä uhraamista tärkeämmän ja jalomman päämäärän vuoksi. Vertailukohtana Vihavainen käyttää suomalaista sankaruutta, joka on eurooppalaisittain hyvin poikkeuksellista. Väinö Linnan merkitystä Vihavainen painottaa nykyisessä suomalaisessa sankarikuvastosta. Voisivatko Linnan luomat purnaaja-sankarit läpäistä minkään muun maan kulttuurista kuvastoa samassa mittakaavassa? Rokka voi hahmona olla melko yleismaailmallinen, mutta vaikkapa Lahtista tai Hietasta on vaikeampi kuvitella Suomen ulkopuolelle. Putinia Vihavainen pitää melko universaalina sankarihahmona, jollainen ei olisi ollut Venäjällä mahdollinen millään aiemmalla aikakaudella. Maan johtajan arvolle ei yksinkertaisesti olisi ennen sopinut maskuliininen pullistelu ja avoin seurustelu moottoripyöräjengin kanssa.
Lukijoidensa Vihavainen olettaa kuuluvan sivistyneistöön. Taustoitusta ei tehdä vähemmän tunnettujenkaan henkilöiden kohdalla, vaan lukijan oletetaan itse ottavan selvää jos yksityiskohtaisemmat tiedot kiinnostavat. Vieraskielisiä termejä ja fraaseja käännetään vain harvoin, vaikka varsinkin venäjänkielisten sanojen kohdalla se auttaisi lukijaa. Asiayhteydestä termien merkityksen voi päätellä, mutta tarkemmat kielelliset nyanssit voivat jäädä hämärän peittoon. Kielen tehokkuus ja tyylikkyys ovat Vihavaiselle vähintään yhtä tärkeitä arvoja kuin faktojen oikeellisuus.
Tuore teos jatkaa Vihavaisen Venäjää suomalaisille lukijoille tutuksi tekevää teossarjaa. Itäraja häviää, Ryssäviha, Vanhan Venäjän paluu ja Vladimir Suuresta Putiniin näyttäytyvät kaikki osana suurempaa projektia. Vihavainen pyrkii venäläisyyden ymmärtämiseen ja selittämiseen tuomalla esiin venäläistä kulttuuria ja venäläisiä ajattelijoita. Suomessa valitettavan yleinen näkökulma on mitata Venäjää länsimaisin standardein. Näin päästään tuomitsemaan, ei ymmärtämään. Lukeneisuudellaan vakuuttava Vihavainen vyöryttää esiin runsaan kavalkadin venäläisiä intellektuelleja viimeisen 200 vuoden ajalta, mutta ei sitoudu heistä kehenkään, vaan tekee omat tulkintansa teema ja kysymys kerrallaan. Venäjän osalta Suomessa ei tarvita kansanvalistusta, vaan älymystönvalistusta.
Vihavaisen kulttuurikonservatiivin leimaa pelkääviä kehotan tarttumaan teokseen avoimin mielin, sen kirjoittaja on ennen kaikkea suuria linjoja tarkasteleva historioitsija ja toisten intellektuellien kanssa keskusteleva intellektuelli. Sama pätee Vihavaisen muihinkin Venäjä-kirjoihin. Timo Vihavainen pyrkii selvittämään suomalaiselle lukijalle mitä ja miten Venäjällä ajatellaan ja mitä se voi Suomen kannalta tarkoittaa. Toivottavasti yksi Suomen parhaista asiaprosaisteista jatkaa jättimäistä urakkaansa.
Pietari Akujärvi