Tarina persikasta syntyneestä pojasta noudattelee varsin klassista sadun kaavaa, jossa epätavallissa olosuhteissa alkunsa saanut poika kasvaa sankariksi, kohtaa matkallaan suuria vaikeuksia, mutta voittaa lopulta pahan. Japanilaiseen kansantarinaan perustuva Momotaro on yksinkertainen tarina, mutta Emmi Nylundin ohjaama ja Mikael McKeoughin tuottama esitys on toteutukseltaan poikkeuksellisen kunnianhimoinen niin Joensuun ylioppilasteatterin kuin Joensuun kaupunginteatterinkin mittakaavalla.
Teosta rytmittää tanssijoiden ilmentämä vuoden aikojen vaihtelu. Kevät on täynnä toivoa ja tekee tietä onnelliselle kesälle. Väliajalta tullaankin sitten uhkaavuudella ladattuun syksyyn ja talvi synkkien ja dramaattisten tapahtumien aikaa. Ratkaisu on niin klassinen, että sen syyttäminen kliseisyydestä tuntuisi hölmöltä. Lisäksi se toimii tällaisessa yksinkertaisessa, kohtalaisen mutkattomassa sadussa hyvin.
Yleisöä kosiskellaan myös kohtalaisen sumeilematta. Lavalla käy pyörähtämässä myös taaperoikäinen Luna Heikkinen, joka on todella suloinen ja viihtyvän lavalla kenties parhaiten koko näyttelijäkaartista.
Sanattomuus aiheuttaa haasteen näyttelijöille ja tästä he suoriutuvat vaihtelevalla menestyksellä. Teoksen tärkeimmät näyttelijät Teemu Närhi Momotarona, Anni Mikkonen Pääskynä, Tiina Lampén Kettuna ja Karri Kejonen Tiikerinä ovat onneksi päässeet syvälle roolihahmojensa ruumiisiin ja sielunmaisemiin. Etenkin Mikkosen vauhdikas ilmeikkyys ja Lampénin epäluuloinen, ujo uteliaisuus ovat upeaa katsottavaa.
Juho Ihalainen Demonina on ehkä tarpeettoman vähäeleinen, eikä hahmon uhkaavuus ja pahuus oikein välity. Santeri Sihvonen koomisena sivuhahmona Apinakuningas Hanumanina tekee hiukan epätasaisen roolityön, mutta on parhaimmillaan hulvaton.
Momotaron suola ovat tietenkin taistelukohtaukset ja niiden toteuttamiseen nähty vaiva ja niitä harjoitellessa hankitut ruhjeet välittyvät hyvin. Taistelut ovat näyttäviä ja koreografioiltaan myös paikoitellen ilahduttavan yllätyksellisiä. Iskut ja osumat kuulee ja melkein tuntee omassa kehossaankin. Taistelukoreografioista vastaa Ihalainen.
Taistelukoreografioiden laatu ja näyttävyys jättää pahasti varjoonsa esityksen tanssikoreografiat, jotka tuntuvat paikoitellen jääneen hiukan puolitiehen. Tanssikoreografioista vastaava Jenna Kontinen on itse vakuuttava Syksyn henkenä, mutta muista tanssijoista ei ole saatu irti kunnollista heittäytymistä liikkeeseen ja koreografioitakin heille olisi voinut tehdä ehkä määrätietoisemmalla otteella. Kontisen oma suoritus osoittaa, että taitoa ja visiota olisi siihenkin riittänyt.
Laajemmin Momotaron ongelma on se, että koko esityksestä olisi tullut ehjempi, rytmikkäämpi ja ytimekkäämpi jos toteutus olisi kauttaaltaan tanssillisempi. Musiikit tuntuvat useassa kohtaa vihjaavan siihen suuntaan, mutta se jää vain vihjeeksi.
Momotaro – Legend of the Peach Brought Boy ei pelkää olla naiivi ja sanattomuus pakottaa näyttelijöistä esiin herkullisen fyysisiä, paikoin lähes naturalistisia suorituksia. Se on myös selkeästi viihteellinen, vaikka mukana on koko nippu korkeakulttuurisia elementtejä. Se on puutteineenkin todella kiehtova ja ilahduttava näytelmä. Momotaro jakanee mielipiteet, mutta kylmäksi se tuskin jättää ketään.