Vanhan liiton sankarit näyttivät kuinka se tehdään

ILOSAARIROCK – Hanoi Rocksin lopullisen hajoamisen jälkeen Michael Monroen ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä pitkäsoitto Sensory Overdrive on tituleerattavissa selkeäksi onnistumiseksi. Makkosen kanssa biiseistä ensisijaisesti vastannut Wildheartsin johtohahmo Ginger on vaihtunut Backyard Babiesista ja Hellacoptersista tuttuun Dregeniin, mutta Michaelin ja yhtyeen keikkaa energisempää avausta päälavalla neljäkymppisiään viettävä Ilosaarirock olisi tuskin voinut saada. Uutuusalbumin Trick of the Wrist, Got Blood? ja Modern Day Miracle potkaisivat setin kehiinkutsuvasti käyntiin. Sami Yaffan verevän bassottelun käynnistämä Hanoi Rocksin Motorvatin’ oli setin ensimmäinen kylmien väreiden nostattaja ja Demolition 23:n Hammersmith Palais toimi hyvin sekin. Uusin hitti 78, Demolitionin ehkäpä tasokkain biisi Nothing’s Alright sekä Nazarethin ohjelmistosta napattu ja samalla Monroen toisen soolokiekon nimikkobiisi Not Fakin’ It muodostivat keikan puolivälin tiukimman kolmikon. Bombs Away ja Dysfunctional laskivat jännitettä juuri sopivasti loppuräjähdykselle. Rocksin Back to Mystery City ja Malibu Beach sekä varhaisemman soolotuotannon kiistattomiin kulmakiviin lukeutuva Dead, Jail or Rock N’ Roll päättivät varsinaisen setin kerrassaan onnistuneesti. Encorena tarjoiltiin I Feel Alright-cover. Pienistä äänentoistollisista ongelmista on turha marmattaa, sillä Monroe on lavaesiintyjänä omaa luokkaansa ja nykyinen taustayhtyeensä soittaa monen mielestä Hanoi Rocksia tiukemmin.

Pete Shelleyn luotsaama Buzzcocks työsti 1970-luvun lopussa parhaimmillaan esimerkillisiä poppunkralleja. Niistä kaikkein onnistuneimmat löysivät tiensä pikkulevyille ja myöhemmin suorastaan rakastetulle kokoelmalevylle Singles Going Steady. Buzzcocksin nykyisessä line upissa Shelley on ainoa originaalijäsen, mutta toinen kitaristi Steve Diggle on kuulunut yhtyeeseen jo sen perustamisvuodesta 1976 lähtien ja selkeää nuoriso-osastoa tämänhetkisessä koostumuksessa edustaa ainoastaan rumpali Danny Farrant. Buzzcocks heitti hauskan ja tarpeeksi tiukan setin, jossa legendaarisia sinkkubiisejä ja stemmalaulua olisi kuitenkin toivonut kuulevansa vielä runsaammin. Kolmantena soitetun ikilegendaarisen I Don’t Mindin aikana laulu häipyi suurimmaksi osaksi aikaa täysin kuulumattomiin, mikä kiistatta haittasi klassikkobiisin livetodentamista. Svengaavien punkpoppausten välillä slovari Why Can’t I Touch It oli piristävä välipala. Todelliset huippuhetket Promises, Love You More sekä aivan erityisen upea What Do I Get? säästettiin odostustenmukaisesti varsinaisen setin loppuun. Encoreissa oli kuitenkin tarjolla vielä lisää herkkua. Harmony in My Headia seurasi klassikoista se kaikkein suurin, eli Ever Fallen in Love- ja kylmät väreet. Viimeisenä vielä elämänhajuinen Orgasm Addict. Pete Shelley vanhenee tyylikkäästi ja upeaa, että Ilosaarirockin juhlavuotta juhlisti eräs varhaisen brittipunkin keskeisimmistä yhtyeistä. Buzzcocksin realisointi livenä on merkittävä asia.

Lähes täysin solistiinsa Wattie Buchaniin henkilöityvän The Exploitedin voi vuoden 1981 debyyttialbumillaan Punk’s Not Dead todeta soitantonsa rajuudessa ja tekstiensä suorasukaisuudessa esittäneen uudentyyppistä punkrockia. Exploitedin kokoonpano on Wattien ympärillä vaihtunut useaan otteeseen, mutta se ei keikan tehoa Sue-lavalla haitannut. Soitanto oli silkkaa raivoa heavy-tyyppisillä kitarasooloilla ryyditettynä ja itse Wattien inspiroitunutta esiintymistä oli ilo seurata. Settilistasta kannattaa nostaa erityisesti esiin Beat the Bastards, Fuck the USA sekä legendaariselta esikoispitkäsoitolta napatut Sex and Violence sekä nimikkoraita Punk’s Not Dead. Settinsä kokonaisvaltaisuudessa ja silkassa energisyydessä The Exploitedin keikka oli eräs Ilosaarirockin juhlavuoden myönteisimmistä yllätyksistä. Hyvä Wattie!

Festivaalin odotetun päätösesiintyjän, Neljän ruusun setti käynnistyi lupaavasti Yön yksinäisellä. Heti seuraavaksi kvartetti esitteli rokkaavinta puoltaan vuoden 1992 Haloo-albumin vimmaisella avauskappaleella Viikatemies diilaa. Poplaulajan vapaapäivä oli keikan ensimmäinen suurhitti, jonka jälkeen tarjolla oli ihka uusi, tyylillisesti Ruusujen tuoreempaa peruslinjaa jatkava biisi Seitsemän päivää selvin päin. Karkaan ja Idänprinsessa olivat välipaloja ennen Öisellä rannalla- biisin, Hunningolla-singalongin ja Luotsivene-slovarin kaltaisia yleisönvillitsijöitä. Sitten seurasi jotakin sangen vaikuttavaa. Ilkka, Kode, Lade ja Kämy esittelivät akustista puoltaan biiseillä Popmuseo, Pelkkiä ystäviä ja -kyllä vain- Juppihippipunkkari. Niiden jälkeen komeana kontrastina ladattiin täydeltä laidalta 2011. Setin vakavinta osastoa edustivat tyylikkäästi Elän vain kerran ja Valuva taivas. Varsinaisen setin jälkeen Ruusut tarjosivat aluksi todellista nostalgiaa asianmukaisesti akustisen Itkupilli-versioinnin myötä. Balladiklassikosta Sun täytyy mennä kuultiin rokkaavampi ja kitaravetoinen, mutta varsin onnistunut tulkinta. Energiaa päätti keikan nimensä veroisissa tunnelmissa. Ruusut soittivat miltei puolitoista tuntia ja 20 kappaletta lähes pelkkiä hittejä. Kvartetista vedossa olivat erityisesti karismaattinen keulahahmo Ilkka ja takuuvarmaa työskentelyä koko keikan ajan esitellyt Kämy. Ruusut tarjosivat tyylikkään ja miellyttävän nostalgisen paluukeikan, joka jättää odottamaan jatkoa.