Jörn Donner. Kuva Sini-Marja Niska, Otava.Jörn Donner ei suurempia esittelyitä kaipaa. Monessa mukana ollut mies on toiminut kansanedustajana, europarlamentaarikkona ja diplomaattina, ohjannut lukuisia elokuvia, kirjoittanut kymmeniä kirjoja, voittanut kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja noutanut parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin tuottajana. Nyt 84-vuotias Donner on kirjoittanut herjakirjoituksen 100-vuotiaalle Suomelle. Kirjailija varoittaa lukijaa pahaenteisesti jo kirjan ensimmäisessä kappaleessa: ”Teksti on epätavallisen, miltei perverssin itsekeskeinen.” Varoitus on syytä ottaa vakavasti.
Vuoden alussa ilmestynyt SuomiFinland on näennäisesti esseekokoelma, mutta todellisuudessa Donnerin pikku kirjanen koostuu päiväkirjamaisista pohdiskeluista, joista harva johtaa mihinkään lopputulokseen. Aiheet ovat vaihtelevia: Donnerin terveydentilasta Suomen Nato-jäsenyyteen, syrjäseutujen autioitumisesta entisten presidenttien henkilökohtaisten ominaisuuksien ruotimiseen, maan henkisen tilan arvioinnista rakkaan Kruununhaan asunnon ylistämiseen.
Suomi juhlii satavuotista taivaltaan, mutta Donner ei tunnusta tuntevansa mitään erityistä rakkautta isänmaataan kohtaan. Pikemminkin hän suhtautuu Suomessa pysymiseen tosiasiana, joka on hyväksyttävä. Donner korostaa Suomen pienuutta ja merkityksettömyyttä ja pyrkii nousemaan nationalistien yläpuolelle, eurooppalaiseksi kosmopoliitiksi, jollainen hän varmaan onkin. Suomessa hän on sattuman oikusta ja olosuhteiden pakosta. Toisaalta Espanjaan tai Thaimaahan muuttavia eläkeläisiä Donner pitää lähinnä säälittävinä. Heillä ei ole mielessään yhtään mitään ja moni ryyppää itsensä hengiltä. Donnerin häpeämätön elitismi tulee esiin, kun hän kuvailee kuinka kammottavaa olisi asua jossain muualla Suomessa kuin omassa Kruununhaan kodissa. Arvoasuntoa, jossa olisi merinäköalaa ja 4,2 metriä korkeat huoneet, ei saa Klaukkalasta.
Kun kirjan nimi on SuomiFinland ja se julkaistaan Suomen täyttäessä sata vuotta, voisi kuvitella, että siinä puhuttaisiin Suomesta hieman enemmänkin. Nyt Donner täyttää suppean teoksensa sinänsä huvittavillakin anekdooteilla ja tarinoilla esimerkiksi Suomen johtavista poliitikoista ja kirjoittaa teoksen sivumäärään nähden huomattavan pitkästi omista terveysongelmistaan. Aina kun Donner laajentaa yksityisestä alkanutta pohdintaansa yleisemmäksi ja tuntuu päässeen kiinnostavan ajatuksen äärelle, hän jostain syystä lopettaa. Sivistyksen ja terveydenhuoltojärjestelmän kanssa näin käy korostetusti. Ehkäpä perverssin itsekeskeiseen tekstiin ei mahdu mitään kiinnostavaa.
Ei ole yllätys, että Donner on natottaja. Hivenen yllättävä sen sijaan on hänen pessimistinen kantansa Suomen ja Naton suhteeseen: ”Varmuuden vuoksi nyt Natoon. Mutta ei siitä tule mitään. Ei nyt eikä myöhemmin.” Pessimismi, pettymys ja luopuminen ovat muutenkin tekstin pääsävyt. Nykyisen hallituksemme voimakolmikon nähdessään Donneria alkaa oksettaa, ja erityisesti Timo Soini ”antaa aihetta inhoon ja häpeään”. Donner kertoo tutustuneensa Soiniin erityisesti eduskunnan saunassa ja ulkoasiainvaliokunnassa, jossa he istuivat vieretysten. Soinin roolia pohtiessaan Donner löytää itsestään ennustajan: ”Käsitykseni mukaan hän pitää sitkeästi kiinni asemastaan tässä hallituksessa. Ehkä hän aavistaa, että kuoleman suudelma odottaa.”
Ennustajan roolin Donner ottaa kirjassaan useammankin kerran. Hänen mukaansa Suomessa yksi puolue voi saada niin vähän valtaa, etteivät radikaalit uudistukset ole mahdollisia. Kirjassa on jopa ranskalaisin viivoin tehty lista Donnerin mielestä järkevistä uudistuksista, joita Suomessa ei tulla koskaan toteuttamaan. Näitä ovat esimerkiksi kansalaispalkkaan siirtyminen, vuosittaisen 40000 maahanmuuttajan kiintiön perustaminen, poliittisten mielipidetutkimusten kieltäminen kaksi kuukautta ennen vaaleja sekä diktatuureihin suuntautuvan aseviennin lopettaminen. Donner on asiassa tarpeettoman pessimistinen tai sitten hän tarkoittaa, etteivät nämä uudistukset tule toteutumaan hänen elinaikanaan.
SuomiFinland on huono kirja satavuotiaasta Suomesta. Perverssin itsekeskeisenä Donnerin päiväkirjana se on hieman parempi, mutta tarkastelipa tekstiä miten päin tahansa, siitä ei voi löytää paljonkaan kehuttavaa. Toki Donnerin lauseissa on muutamia helmiä ja kielellisesti teksti on toimivaa, mutta näin kokeneelta ja ansioituneelta tekijältä täytyy vaatia enemmän. Jää vaikutelma, että kirja on kasattu melko pikaisella aikataululla ja osia siitä onkin ilmestynyt neljässä eri lehdessä viime vuosien aikana. Lehdissä ja nettijulkaisuissa ilmestyneiden tekstien kierrättäminen myöhemmin kirjoihin on ylipäänsä vastenmielinen, laiska ja lukijan älyä karkeasti aliarvioiva ratkaisu, joka on valitettavasti yleistymään päin.
Jos vertailukohdaksi ottaa Donnerin toisen pienoisesseistä koostuvan lyhyen teoksen Kuolemankuvia, ero on valtava. Toinen on miltei vangitseva kirja ikuisesta aiheesta, toinen epätasainen ja viimeistelemätön kokoelma pessimististä marinaa. Kenen tahansa tekemänä teos ei kustantamon seulaa läpäisisi, mutta kukapa kieltäisi kuolevalta kirjailijalta mahdollisesti viimeisen teoksensa julkaisemisen. Jörn Donner on jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen kulttuurihistoriaan, mutta SuomiFinlandia tuskin muistaa enää vuoden päästä kukaan.