Kovin täyteen ahdettu tunti
Valoa verhoista! -teatterin Pessi ja Illusia on Yrjö Kokon klassikkosadusta modernisoitu versio, jossa keijukainen Illusia laskeutuu sateenkaarelta alla olevaan maailmaan ja kohtaa Pessi-peikon. Pessi tutustuttaa Illusian maailmaan, joka näyttäytyy keijukaiselle sekä ihmeellisenä seikkailuna että taistelukenttänä, josta selviytyäkseen täytyy kasvaa ja vahvistua.
Eräs esityksen suuri ongelma on sen dramaturgiassa. Kokon romaani tarjoaa monenlaisia näkökulmia, joita voisi tarkastella lavalla. Nyt kuitenkin alkuperäisteoksesta ei ole valittu yhtä tai kahta teemaa tutkittavaksi. Sen sijaan Pessi ja Illusia sivuaa useita teemoja, kuten aikuiseksi kasvamista, itsensä löytämistä, maailman kovuutta, menneisyyden taakkaa, ystävyyden voimaa, yhteisön tärkeyttä, hyvyyden voittoa pahuudesta ja niin edelleen. Tärkeitä ja ikuisia teemoja toki kaikki, mutta niitä on aivan liian paljon tunnin esityksessä käsiteltäväksi. Juuri kun katsoja on saateltu uuden aiheen pariin, täytyy mennä eteenpäin. Monipuolisesta alkuperäisteoksesta on ilmeisesti haluttu ammentaa kaikki mahdollinen. Kokon sotateema on jätetty viisaasti kokonaan pois.
Pessi ja Illusia on osittain modernisoitu kaupunkimaisemaan, mutta teksti pysyy sangen uskollisena Yrjö Kokon tyylille. Tämä voisi olla toimiva ratkaisu, jos se toisi näyttämölle jotain aidosti uutta. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole. Kaupunkimiljöö jää roskiksineen, jengiväreineen, ja nahkatakkeineen vain kulissiksi. Nykyaikaa lavalle tuodaan myös sosiaalisen median muodossa. Tapahtumia kommentoi Neiti Närhi Twitter-tilinsä kautta. Lisäarvoa tämä ei esitykseen tuo, mutta toimii kuitenkin hauskana temppuna.
Emilia Toropainen Pessinä ja Vilma Pulkkinen lllusiana tekevät sinänsä hyvää työtä, mutta jäävät auttamatta kaksiulotteisiksi, koska hahmojen rakentamiselle ei anneta kovin paljoa aikaa. Toropaisen Pessi saa ulottuvuuksia parhaiten, koska tälle on annettu eniten aikaa ja tilaa lavalla. Sivuhenkilöt pysyvät lähinnä sketsihahmojen asteella. Miikka Kostian Neiti Närhenä ja Sakari Soikkeli Piisamina varastavat esityksen omissa kohtauksissaan. He onnistuvat rakentamaan rooleistaan aidosti sympaattiset ja todella hauskat. Valitettavasti etäisimmäksi hahmoksi jää Pentti Piirosen esittämä Lumikko, joka edustaa tarinan pahaa. Tarinasta ei selviä, miksi hahmo on paha ja haluaa alistaa muut valtansa alle.
Valoista ja äänistä vastaava Riku Elo on luonut lavalle komeita valotiloja ja niiden kautta ohjaaja Eija Jalkanen on saanut työryhmän kanssa aikaiseksi sangen hienoja kuvia. Alun takatilan hyödyntämistä olisi nähnyt mielellään enemmänkin. Musiikkivalinnat – mm. Guns ’n’ Rosesin Welcome to the Jungle ja Ozzy Osbournen Dreamer – lähinnä alleviivaavat kohtauksia sen sijaan, että kommentoisivat tai rakentaisivat niitä. Frank Zappan musiikin käyttö tosin yllätti ja ilahdutti.
Pessi ja Illusia on valitettavasti puolitiessä siitä, mitä tunnin mittaiseen esitykseen olisi voinut saada seulomalla rankalla kädellä alkuperäismateriaalista pari ydinteemaa, joihin olisi pureuduttu kynsin hampain. Nyt tällaista lupaillaan, mutta ei valitettavasti viedä loppuun asti. Esitys olisi kestänyt myös hyvin laventamisen vaikkapa puoleentoista tuntiin.