Saamelaisperhe Norjassa vuoden 1900 tienoilla. Kuvaaja tuntematon.
Suomalaiset ovat ansioituneet vastustamaan vähemmistöjensä tasa-arvoisia oikeuksia enemmistöön nähden. Luettelo on vaikuttava: pelkästään viime vuoden aikana pullikoitiin homoavioliittoja, eläinoikeusaktivisteja, feministejä ja pakolaisia vastaan käyttäen argumenttina sitä, miten yhdelle ryhmälle myönnetään erinäisiä ”etuuksia” tarpeettomilla perusteilla, oli sitten kyse palkasta, maanomistuksesta tai älypuhelimista. Tuntuu olevan toivotonta väittää, että tasa-arvon toteutumiseksi lakeihin on tehtävä säädöksiä ja rakenteellista syrjintää poistettava.
Tässä kontekstissa Saamelaiskiista ei voisi olla ajankohtaisempi. Lehtola osoittaa kirjassaan, kuinka keskeisiä vähemmistöihin kohdistuvia poliittisia päätöksiä perustellaan vuosikymmenten takaisilla ennakkoluuloilla, blogikirjoituksilla ja mutu-tuntumalla jopa kaikista korkeimmissa päättävissä elimissä.
Lukukokemuksena tätä voisi verrata esimerkiksi Tommi Uschanovin ”Suuri kaalihuijaus” -teokseen. Lehtolan tutkimus on erittäin relevantti ja paljastaa karulla tavalla, miten väärillä mielikuvilla vaikutetaan ja miten ei-faktatieto, nettikirjoittelu, perättömät uskomukset ja tuulesta temmatut historiatulkinnat ohjailevat saamelaiskysymyksiä koskevaa poliittista päätöksentekoa. Voiko kiistassa ylipäätään asettua muun, kuin sorretun vähemmistön puolelle ja miten ennakkoluuloja voitaisiin purkaa molemmin puolin?
Lehtola lähtee kirjassaan purkamaan, miten tähän tilanteeseen on päädytty? Pinnalta katsoen asian pitäisi olla melko selvä. Yhtenä esimerkkinä Suomen tulisi ratifioida ILO-sopimus, joka antaisi alkuperäiskansalle itsemääräämisoikeudet, joka vaikuttaisi muun muassa maan ja vesistöjen käyttöön saamelaisalueilla sekä velvoittaisi päättävät elimet huomioimaan saamelaisnäkökulman vähemmistöä koskevassa päätöksenteossa.
Kun ILO-sopimuksen hyväksyminen tuli eduskunnan käsittelyyn syksyllä 2014, Lapin kansanedustajat äänestivät sopimusta vastaan vuosikymmeniä vanhoja perättömiä kiistoja pontiminaan käyttäen. Tämä sai muutkin kansanedustajat varpailleen – saamelaisia koskevissa asioissa paikalliset kansanedustajat lienevät oman maakuntansa parhaita asiantuntijoita vaikka todellisuudessa asia näyttäisi olevan juuri päinvastoin. 34 kuullusta elimestä vain kaksi edusti saamelaisten näkökulmaa.
Ehkä Suomi ei todella ole valmis saamelaisten ihmisoikeudellisen tilanteen kehittämiseen.
Kirjan tarkoitus ei ole kaventaa matkaa vastapuoleen, vaan osoittaa päättäville elimille ja enemmistölle, millaisessa ilmapiirissä saamelaisasiaa käsitellään. Lehtolan tutkimus osuu ajan hermoon tarkastellessaan mediakulttuurin käänteitä myös laajemmin. Aineistoa on paikallislehdistä väitöskirjoihin. Harhaiset ja haitalliset käsitykset läpäisevät koko yhteiskunnan. Lehtola yhdistelee taitavasti uutta ja vanhaa tutkimusta ja aineistoa ja kuljettaa niin noviisin kuin perehtyneemmänkin lukijan saamelaiskiistan läpi turvallisesti, vaikka ote onkin provokatiivinen.
Saamelaiskiistaa voi suositella kaikille yleistieto-opukseksi saamelaisuuden asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Lienee selvää, että vähemmistöjen oikeudet tarvitsevat toteutuakseen valtaväestön tuen.
Saamelaisten kansallispäivää vietetään 6. helmikuuta.