Alankomaalaisen kapellimestari Jurjen Hempelin ansioluettelo kertoo monista meriiteistä ympäri maailmaa. Ammattitaito puhuikin puolestaan Joensuun kaupunginorkesterin konsertissa. Illan solisti, Hempelin tavoin kansainvälinen Henri Sigfridsson konsertoi pianosolistina ja kamarimuusikkona sekä toimii professorina Hans Eisler -musiikkikorkeakoulussa Berliinissä.
Hollantilaisen säveltäjän Martijn Paddingin Glimpse (2010) oli kiehtova yhdistelmä häivähdyksistä L. van Beethovenin kesken jääneestä kymmenennestä sinfoniasta ja Paddingin modernistisesta sävellystyylistä. Glimpsen (Vilahdus) alku hämmensi: Hempelin kädet jo liikkuivat, kun hiljaisuudesta alkoi vähitellen kuulua patarumpujen vaimea rytminen aihe voimistuen salaperäisesti. Vähitellen mukaan soljuivat jouset ja puhaltimet. Hempel teki herpaantumatonta yhteistyötä orkesterin kanssa. Yksikään limittäin alkava ja loppuva teema ei jäänyt näyttämättä ja soittajat toteuttivat sävellyksen erikoisefektit (tremolot ja flatterzungit eli pärinäkielitys puhaltimilla) tarkasti ja taidokkaasti. Orkesterin pianopianopianissimo toteutui vireeltään ja soundiltaan puhtaasti ja herkän soivasti.
Felix Mendelssohnin Pianokonserton nro 2 d-molli op. 40 ensimmäinen osa Allegro Apassionato oli teoksen parasta antia: Sigfridsson loi vahvan tunnelman, johon lisättynä virtuoosinen tekniikka sai aikaan kylmiä väreitä. Osan aikana mietin, miten pienehköllä Joensuun kaupunginorkesterin kokoonpanolla oli mahdollista saada aikaan niin voimakas ja täyteläinen soundi. Orkesteri oli huikeassa iskussa koko illan, lukuun ottamatta konserton 1. osan alkua, jossa epävireisyys hieman vaivasi. Toinen osa Adagio: Molto sostenuto ei yllättäen herättänyt kovinkaan suuria tunteita. Osasta jäi hieman läpisoiton tai suorituksen maku. Siirtyminen kolmanteen osaan (Finale: Presto scherzando) vei kuulijat nopeasti tunnelmasta toiseen: Dramaattinen molli ja vaskien jylinä osan alussa vakuutti. Pianistin taiturilliset duurivoittoiset vastaukset toivat osaan kepeyttä. Jos konserton toinen osa jätti kylmäksi, niin ylimääräisenä kuultu Jean Sibeliuksen Kuusi korvasi tämän vajauksen. Sigfridssonin herkkä tulkinta pitkine fermaatteineen ja ryöpsähtelevine juoksutuksineen sai kappaleen lopussa aikaan sen harvinaisen tilanteen, jossa koko sali hiiskumatta, lähes hengittämättä, odotti kunnes viimeisten sävelten kaiku haihtui ja solisti laski kätensä alas.
Konsertin päätösteos oli Joseph Haydnin Sinfonia nro 99 Es-duuri. Hempel johti teoksen brassailematta – ilman partituuria. Lyönti oli selkeä, mutta ei aliarvioinut orkesterin tasoa. Hempelin tyyli antoi muusikoille tilaa toteuttaa musiikkia vapautuneesti: välillä Hempel ei johtanut ollenkaan, puhallinsektio soitti kuin kamarimuusikot. Johtamattomuus aiheutti kuitenkin Menueton trio-osassa pienen onnahduksen, kun puhaltajat eivät päässeet hidastuksen jälkeen yhtä aikaa liikkeelle. Teoksen päätyttyä Hempel taputettiin lavalle neljä kertaa, jonka jälkeen yleisö palkittiin ylimääräisellä. Ja vaikka haluaisinkin lopuksi kehua nimeltä mainiten illan oboen äänenjohtajaa, ei se valitettavasti ole mahdollista, koska konserttiohjelman soittajalistaa ei oltu päivitetty. Vieraileville avustajille olisi varmasti mielekästä nähdä oma nimensä soittajalistassa.
Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteissä opetellaan syksyllä 2011 taidekritiikin kirjoittamista. Kritiikkipraktikumissa opiskelijat kirjoittavat kriitiikkejä konserteista, äänitteistä, kirjoista, taidenäyttelyistä, elokuvista, tanssi- ja teatteriesityksistä. Kurssia vetävät kirjailija ja kriitikko Matti Mäkelä, professori Helmi Järviluoma-Mäkelä ja professori Risto Turunen. Uljas julkaisee uusien kriitikoiden tuotoksia valikoidusti.