Perinnetietoista pörinää
Seremonia yrittää naittaa Black Sabbathin, Mana Manan ja naislaulun. Teko on rohkea, eivätkä monet metallipuritaanit tule koskaan hyväksymään sitä. Me kaikki muut taas, joille lopputulos on muotoseikkoja tärkeämpää, voimme antaa orkesterille mahdollisuuden.
Ihminen on Seremonian toinen albumi, ja vaikka tälläkään yhtye ei Suomen virallisen listan kärkisijoja kolkuttele, on kyseessä kuitenkin valmiimpi ja hiotumpi kokonaisuus kuin vuonna 2012 ilmestynyt yhtyeen nimeä kantava debyytti. Albumia leimaa kuitenkin kotikutoisuus, joka tulee ilmi varsinkin varsin Lo-Fi-henkisen soundimaailman kohdalla. Tämänkaltainen pörinä tietysti kuuluu doommetalliin kuin vähäpukeiset naiset R n’ B -kappaleiden musiikkivideoille. Silti herää ajatus, voisiko doomia tehdä joskus ns. hyvillä saundeilla. Kiitokset albumin julkaisusta menevät Svart Recordsille, piskuiselle turkulaislevy-yhtiölle, joka kantaa ansiokkaasti Seremonian kaltaisten pienten yhtyeiden lippua.
Albumin avaa komeasti nopealla punk-poljennolla etenevä Noitamestari. Sen jälkeen tahti rauhoittuu, ja biiseihin tulee elementtejä niin 1970-luvun hard rockista ja heavystä, näistä ammentavasta nykydoomista kuin 1980-lukulaisesta suomalaisesta post-punkista. Ehkäpä määräävimpänä elementtinä on juuri doommetal, ja olinpa huomaavinani vähintäänkin lähes suoran riffilainan jo mainitulta Black Sabbathilta. Ovi-kappaleen avaava riffi voisi helposti olla Sabbathin Vol. 4 -albumilta.
Niin ikään jo mainitun Mana Manan kitaravalleista Seremonia ammentaa myös albumilleen moneen otteeseen. Eikä tässä mitään vikaa olekaan, 1970-luvulta lainaaminen suorastaan kuuluu doommetalliin, ja Mana Manan kitaravallien mallintaminen ei voi huonontaa yhtäkään kappaletta, ainakaan tässä kontekstissa. Mana Manaan Seremonian yhdistävät myös suomenkieliset tekstit ja etenkin laulaja Noora Federleyn laulutapa. Edesmenneen Jouni Mömmön luotsaaman joensuulaisyhtyeen tuotannosta Seremonian erottaa kuitenkin se, ettei yhtye ihmisen pahuudesta ja tuhon vääjäämättömyydestä kertovine hieman kliseisine teksteineen koskaan saavuta niin omakohtaista ja pohjattoman lohdutonta tunnelmaa kuin Mana Manan parhaat teokset.
Kappaletta Luonto kostaa värittää psykedeelisviritteinen huilusoolo, Itsemurhaaja II taas alkaa akustisella kitaralla soitetulla riffillä. Tämänkaltaiset ratkaisut tuovat mukavaa vaihtelua albumin kokonaiskuvaan, ja kun pidempien, raskaampien ja hitaampien doomvetojen kanssa vuorottelevat kevyemmät ja nopeammat punkrykäisyt, yhtye välttää monia doomyhtyeitä vaivaavan yksioikoisuuden ja monotonisuuden. Näin albumi avautuu helpommin myös asiaan vihkiytymättömälle kuulijalle.
Mainittujen punk-vaikutteiden ansiosta albumille on eksynyt myös doommetallille epäominaisia lyhyitä, noin pariminuuttisia kappaleita, ja pisinkin, ehkä doomestetiikaltaan albumin ehyin kappale Painajaisten maa kestää ”vain” seitsemän minuuttia. Hitaasti, mutta tappavan tehokkaasti eteenpäin laukkaava Hallava hevonen päättää albumin jättäen kuulijansa odottamaan Seremoniaa konsertoimaan Joensuuhun. Sitä odotellessa laukan voi suunnata Tampereelle, jossa yhtye lämmittelee toukokuussa kahden konsertin ajan yhdysvaltalaista doommetallin pioneeriyhtyettä, Pentagramia.
Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteissä opetellaan taas taidekritiikin kirjoittamista. Kritiikkipraktikumissa opiskelijat kirjoittavat kriitiikkejä konserteista, äänitteistä, kirjoista, taidenäyttelyistä, elokuvista, tanssi- ja teatteriesityksistä. Kurssia vetävät kirjailija ja kriitikko Matti Mäkelä, professori Helmi Järviluoma-Mäkelä ja professori Risto Turunen. Uljas julkaisee uusien kriitikoiden tuotoksia valikoidusti. Edellisen kerran praktikum järjestettiin vuonna 2011, ja senkin sato löytyy Uljaan verkosta.