Emigranttina omassa maassaan
Vuoden 2013 Finlandia-palkinnon voittanut Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin kohtaloista. Tarina sijoittuu Tsekkoslovakiaan vuonna 1923 ja Neuvostoliittoon elokuussa 1939 sekä syksyllä 1941. Se on tarina emigranttirunoilijasta omassa maassaan ja neuvostosysteemin hammasrattaisiin jauhautuvasta tyttärestä.
Pelon teoksen historiallinen tausta on komea: Neuvostoliiton alkuhämärä, toinen maailmansota, vankileirit ja sisäinen maanpako. Silti keskiössä on kahden naisen sisäinen maailma, heidän välisensä kohtaamattomuus sekä ikuiset aiheet rakkaus, ikävä ja menetys.
Pelon kieli on upeaa luettavaa. Se on lyyrisen herkkää ja kuulasta, mutta hän pystyy silti hienovireisen tarkkoihin havaintoihin kuvaamistaan ihmisistä ja maailmasta. Marina Tsvetajevan ja Ariadna Efronin elämänkohtalot ovat traagisuudessaan sellaisia, ettei pateettisuudeltakaan voida välttyä. Teoksen kontekstissa se on kuitenkin vain positiivinen asia. Tällaisessa teoksessa patetian välttävä tai siitä pidättäytyvä kirjailija olisi kylmä kuin kuvaamansa Neuvostoliitto. Jo pelkästään Jokapäiväisen elämämme kieli on riittävä syy lukea tämä romaani.
Välillä lukija voi vain mykistyä yksityiskohtien vyöryn edessä. Historialliset yksityiskohdat ovat puuduttavuuteen asti tarkkoja. Pelon tekemän taustatyön huolellisuuden kehumiseen voisi helposti käyttää kokonaisen esseen, mutta se ei ole teoksessa oleellista. Jos haluat tutustua seikkaperäisesti ja yksityiskohtaisesti Marina Tsvetajevan elämään, lue jotain muuta. Jokapäiväinen elämämme kertoo hänen sielustaan.
Kirjallisuuden historian yksi suurista emigranttikirjailijoista on Erich Maria Remarque, jonka aihetta käsittelevistä romaaneista ovat jääneet elämään Riemukaari ja Varjoja paratiisissa. Molemmissa esitetään sama huomio: se Saksa, jonka päähenkilöt tunsivat ja johon he kaipaavat, on lopullisesti poissa. Marina Tsvetajeva kärsii Pelon romaanissa jatkuvasti samasta asiasta: hän kaipaa aina vain johonkin, jota ei enää ole. Uhriutumisella hän vie itseltään niin paljon, että kaikki muu uhkaa jäädä. Vasta sisäisessä maanpaossa kuoleman edellä, kun kaikki on jo myöhäistä, hän haluaa alkaa elää. Vasta kun ei enää jaksa eikä enää voi.
Jokapäiväinen elämämme on mestariteos ja varsinkin teoksen viimeinen kolmannes aivan hengästyttävää luettavaa. Silti Pelon runsas ja moneen suuntaan pursuileva proosa olisi voinut saada vielä lisää ilmaisuvoimaa tiivistämällä teoksen kahta ensimmäistä kolmannesta. Seesteisyys voi pudottaa kärsimättömän ja lyhytjännitteisen lukijan kyydistä.
2000-luvun Finlandia-voittajista Pelon teos on paras. Ilmiselvät vertailukohdat ovat toinen elämäkertaromaani naisrunoilijasta, Helena Sinervon Runoilijan talossa sekä Sofi Oksasen osin Neuvostoliittoon sijoittuva Puhdistus. Em. teosten ansioita vähättelemättä Jokapäiväinen elämämme on joka tasolla niitä korkeampaa kirjallisuutta.
Paikka Finlandia-voittajien luettelossa joukon jatkona ei tee Pelon romaanille oikeutta. Se ansaitsisi parempaa.
Pelo yhdistää ikuiset aiheet ja säkenöivän upean kielen viimeisteltyyn lopputulokseen. Romaanin lukemisen jälkeen olo on hyvin tyhjä. Tuntuu siltä, että kaikki tästä aiheesta on nyt sanottu. Jokapäiväinen elämämme on osoitus siitä, ettei kirjallisuuden uudistaminen ole mestariteoksen edellytys. Jos tällaisia teoksia ilmestyisi joka vuosi, kirjallisuuden ei tarvitsisi koskaan uudistua.
Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteissä opetellaan taas taidekritiikin kirjoittamista. Kritiikkipraktikumissa opiskelijat kirjoittavat kriitiikkejä konserteista, äänitteistä, kirjoista, taidenäyttelyistä, elokuvista, tanssi- ja teatteriesityksistä. Kurssia vetävät kirjailija ja kriitikko Matti Mäkelä, professori Helmi Järviluoma-Mäkelä ja professori Risto Turunen. Uljas julkaisee uusien kriitikoiden tuotoksia valikoidusti. Edellisen kerran praktikum järjestettiin vuonna 2011, ja senkin sato löytyy Uljaan verkosta.