Työttömyyden jokapäiväinen surkuhupaisuus
Saisiko olla vauhdikas suomalaisuutuus, joka kertoo tragikoomisesti työttömän miehen arkisesta seikkailusta? Mikäli vastaus on kyllä, kehotan sinua tarttumaan Heikki Reivilän uutuusromaaniin Ryöstö. Tyyliltään kirja on Reivilälle hieman erilainen jos ajatellaan hänen aiempaa tuotantoaan, joka sisältää runoja ja novelleja.
Kirjan keskiössä on surkuhupaisa Eero Suutarila. Mies on työtön ja sekös häntä ahdistaa. Työtön sankarimme matkaa julkisilla ilman lippua ja tuntee kaiken, esimerkiksi naapurin hopeisen Jaguarin, huutavan hänen omaa työttömyyttään. Merkittävässä osassa on Eeron pään sisällä tapahtuva pohdinta, joka luo kirjaan paljolti jo mainitsemaani tragikomiikkaa. Eeron pohdinnat pyörivät pitkälti yhteiskunnassa, mutta välillä ne muuttuvat hupaisan filosofisiksi.
Mukana menossa ovat myös Eeron veljet Pyry ja Punttu. Veljeskolmikko kärsii rahahuolista, ja ratkaisu löytyy läheltä: omilta höperöityneiltä vanhemmilta voisi saada perintöä. Homma on sillä selvä. Veljekset päättävät ottaa perintöasiat huolekseen, jotta mammona löytäisi heidän luokseen mahdollisimman runsaana.
Pääjuonen ohella kirjassa seurataan baarissa koheltavien miekkosten elämää. Tämän toisen juonen keskiössä häärii tv-tuottaja Rahkonen, jota voisi helpoiten kuvailla sanoin irstas juoppo. Rahkosen kavereineen suurin huoli tuntuu olevan se, että riittääkö raha vielä yksiin olusiin. Niin ja kuka tarjoaa.
Sivujuoni on sikäli mielenkiintoinen, että myös siinä rahalla (tai ennemminkin rahattomuudella) on merkittävä rooli. Erityisesti tässä sivujuonessa esiintyy piirteitä, jotka tuntuivat lähes inhorealistisilta. Baarin miehet, erityisesti tv-toimittaja Rahkonen, kuvataan kaunistelematta – jopa ällöttävästi. Välillä ällöttävyydellä suorastaan mässäillään. Uppoaa jos uppoaa.
Kirja on rakennettu hyvin elokuvamaisesti. Kohtaukset vaihtuvat jatkuvasti, ja ne Reivilä katkoo kirjoittamalla ”Tässä.” tai ”Ja tässä.”. Luulisi, että tähän kyllästyy lukija kuin lukija jo muutaman leikkauksen jälkeen. Ärsytystä aiheuttavat myös kohdat, jotka tuntuvat jossain määrin valmiiksi nauretuilta. Eipä sillä, myönnän kyllä hymähdelleeni useampaan kertaan itsekin.
Reivilä on onnistunut luomaan romaaniinsa nopean ja eläväisen tunnelman. Hänen tyylinsä saa lukijan kääntelemään sivuja nopeaan tahtiin. Koheltavat hahmot saavat lukijassa toisinaan aikaan järkyttävää myötähäpeää, mutta se on osa kirjan viehätystä. Nopeaan kulkuun vaikuttaa myös se, että tapahtumia seurataan välillä eri näkökulmista, useimmiten Eeron tai tv-toimittaja Rahkosen. Se pitää lukijan hereillä: ai niin, mitäs ne toiset ukot? Kirjassa esiintyy myös runsaasti murrepiirteitä, jotka omalta osaltaan rakentavat kirjan eläväistä tunnelmaa.
Reivilä on kirjoittanut suhteellisen viihdyttävän teoksen. Romaani on nopealukuinen, joten vaikkei siitä erityisesti pitäisi, ei se aivan järkyttävää ajanhukkaa ole. Hahmojen realistinen olemus yhdistettynä toisaalta kärjistettyyn tragikoomisuuteen toimii, joten kyseessä on ihan kelpo teos.
Työttömyydessä räpiköineelle lukijalle kirja ainakin tarjoilee hurttia huumoria, mikäli itseironiaa löytyy.
Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteissä opetellaan taas taidekritiikin kirjoittamista. Kritiikkipraktikumissa opiskelijat kirjoittavat kriitiikkejä konserteista, äänitteistä, kirjoista, taidenäyttelyistä, elokuvista, tanssi- ja teatteriesityksistä. Kurssia vetävät kirjailija ja kriitikko Matti Mäkelä, professori Helmi Järviluoma-Mäkelä ja professori Risto Turunen. Uljas julkaisee uusien kriitikoiden tuotoksia valikoidusti. Edellisen kerran praktikum järjestettiin vuonna 2011, ja senkin sato löytyy Uljaan verkosta.