Uusi kritiikki: Björk uuden äärellä

Monen Björk-fanin piinaava odotus päättyi, kun islantilaisen laulaja-lauluntekijän Biophilia-albumi ilmestyi 5. lokakuuta. Edellisen albumin Voltan ilmestymisestä oli kulunut lähes neljä vuotta. Kyseinen aika on Björkin soolouran pisin tauko kahden levyn välillä. Biophilia tulee jäämään historiaan ensimmäisenä virallisena artistin ja Apple-yhtiön yhteistyön hedelmänä, sillä Biophilia on tehty ensisijaisesti Applen sovelluskokoelman tuotteeksi.
Yleensä Björkin levyillä on ollut useampi suuri tuottajanimi hänen itsensä lisäksi, mutta tällä albumilla Björkillä on ainoastaan yksi tuottajapari, vai pitäisikö kutsua nimellä tuottajaryhmittymä, englantilainen elektronisen musiikin muusikkoporukka 16bit. Tyylillisesti Biophilia sulautuu moitteettomasti Björkin aikaisempien 2000-luvun albumien, Vespertinen (2001), Medullan (2004) ja jo aiemmin mainitun Voltan muodostamaan musiikilliseen jatkumoon. Björk osaa suvereenisti yhdistellä luonnon ääniä sekä teknologian suomaa syntetisaattoritekniikkaa. Muusikon innostus elektro- ja housemusiikkiin on perua jo hänen varhaiselta soolouraltaan 1990-luvun alkupuoliskolta.

Biophilian kulmakivi on tasapaino luonnollisen ja koneellisen välillä. Aiemmilta levyiltä tutut kuorosovitukset, harpun, akustisten perkussioiden käyttö ja soittorasiamaiset soundit ovat yhä tallella. Levylle on kehitelty uudenlaisia harvinaisia koneellisia instrumentteja kuvailemaan sellaisia akustisia instrumentteja kuin gamelan ja celesta. Raja-aita akustisen ja hämäävän aidon koneellisen äänen välillä on minimaalinen. Seesteisen kuorosovituksen tahdittajana saattaa yhtäkkiä olla armoton teknobiittien sarja, kuten kappaleessa Crystaline, joka oli kesäkuussa ensimmäinen Biophilialta julkaistu single. Kyseiset seikat tekevät kuuntelukokemuksesta jokseenkin mielenkiintoista.
Vaikka Björkin musiikki on ensimmäisten sooloalbumien dance- ja triphop-painotteisuudesta muuttunut kokeilevampaan suuntaan, tuntuu Biophilian kohdalla siltä että kehityksen pyörä on juuttunut paikoilleen. Parhaimmillaan albumin sävelmaailma muistuttaa etäisesti vallankumouksellista Stockhausenin kaltaista avant gardea, johon Björk on saattanut pyrkiäkin uusien yhteistyökumppaneidensa ja improvisaatioon pohjautuvien soittosessioiden kauttan rauhassa. Kokonaisuutena levy on kuitenkin yksitoikkoinen ja muistuttaa liikaa Björkin aiempia tuotoksia. Ikään kuin levy olisi talo ja kappaleet talon huoneita, jotka ovat muuten identtisiä mutta taulut seinällä ovat hieman eri tavoin järjesteltyjä.
Björk on jättänyt laulutavastaan turhimman hönkimisen pois ja laulu on muutenkin pariin aiempaan levyyn verrattuna luonnollisempaa ja kompaktimpaa olematta kuitenkaan vähemmän elinvoimaista ja intensiivistä. Björkin sanoituksissa jokaisella sanalla on oikea merkityksensä, aikansa ja paikkansa, mutta Biophilialla ei kuitenkaan kuulla jokaisen sanan laulamista ja artikuloimista niin kuin se olisi elon viimeinen.

Kaikesta huolimatta Björk on suuremman luokan visionääri joka luottaa omaan vaistoonsa jokaisella musiikin tekemisen osa-alueella. Hän valitsee projektinsa ja yhteistyökumppaninsa tarkasti ja saa työskennellä ilman virallista levy-yhtiön asettamaa deadlinea. Björk on vakiinnuttanut asemansa kuulijoiden sydämissä siihen malliin, että hän voisi tehdä levyn mistä tahansa musiikkityylistä ilman että kukaan kyseenalaistaisi sitä.

Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteissä opetellaan syksyllä 2011 taidekritiikin kirjoittamista. Kritiikkipraktikumissa opiskelijat kirjoittavat kriitiikkejä konserteista, äänitteistä, kirjoista, taidenäyttelyistä, elokuvista, tanssi- ja teatteriesityksistä. Kurssia vetävät kirjailija ja kriitikko Matti Mäkelä, professori Helmi Järviluoma-Mäkelä ja professori Risto Turunen. Uljas julkaisee uusien kriitikoiden tuotoksia valikoidusti.