Teemu Liakka on erikoistunut vedenalaiseen kuvaukseen. Hän naurahtaa, että Järven tarinan kuvauksissa oli mukavaa käydä moikkailemassa tuttuja haukia.Suomalainen luonto on ihmeellinen paikka, eikä sitä usein näe sellaisesta kulmasta, josta Järven tarina sen näyttää. Intohimo luontokuvaukseen ajoi Teemu Liakan kuvaustiimeineen tekemään järjettömän määrän työtunteja. Lopputulos on upea.
Avaran luonnon luonto-ohjelmapaikka lauantai-illassa näyttää olevan yksi ikuisista asioista suomalaisessa kulttuurissa. Luontodokumenttien tapa näyttää luontoa sellaiselta etäisyydeltä ja sellaisista paikoista, joihin tavallinen tallaaja harvoin pääsee, on taannut niille kestävän suosion. Siinä, missä Avara luonto näyttää lähinnä BBC:n dokumentteja Afrikasta, näyttää vastikään ensi-iltansa saanut Järven tarina suomalaista luontoa. Jos Järven tarinan edeltäjän Metsän tarinan perusteella ennakoi, tulee Järven tarinakin menestymään.
Elokuvan pääkuvaaja Teemu Liakka kertoo olevansa tyytyväinen.
”Haluaisin jatkaa suomalaisen luonnon kuvaamista. Toivottavasti saadaan tälle niin paljon katsojia, että pystymme tekemään seuraavan. Sitä on jo palloteltu, että mikä olisi seuraava tarina”, hän sanoo.
Liakan kaltainen hiukan varautunut tyyppikin innostuu hehkutellessaan luontokuvauksen kiehtovuutta.
”Luonto on niin kiehtova ja vaihteleva. Eläinten käyttäytyminen on aina kiinnostavaa ja valo luonnossa vaihtuu koko ajan. Kuvaustilanteet ovat aina erilaisia. Olen erikoistunut vedenalaiseen kuvaukseen, mutta olisi aika tylsää tehdä pelkästään sitä. Esimerkiksi ilmakuvissa on omat juttunsa. Tässä elokuvassa pääsi tekemään niitä kaikkia”, hän intoilee.
”Luontoa oppii havainnoimaan uudella tavalla. Aluksi kun sä menet vaikka sienimetsään, niin ensin et näe yhtään sientä. Sitten kun löydät pari, niin alat nähdä niitä joka puolella. Se on sama juttu kun menee vaikka Mikko Pölläsen kanssa metsään kuvaamaan”, Liakka naurahtaa. Pöllänen on yksi Järven tarinan ja sitä ennen myös Metsän tarinan kuvaajista.
Tekniikan kehitys on tuonut luontoviihteen kuluttajalle entistä herkullisemmat kissanpäivät kun kuvaa saadaan entistä huonommassa valossa ja vaikeammissa olosuhteissa. Ehkä edessä on vielä sekin kun voin komentaa oman lentävän ja sukeltavan lennokkini liikkeelle. Se sitten itsenäisesti jäljittää eläimiä ja luonnonilmiöitä lämpökameran, satelliittinavigoinnin ja netin valtavuudesta imuroidun tietovarannon avulla. Tämä ei ole yksiselitteisesti ruusuinen kuva, eikä vielä olla sillä tasolla. Toistaiseksi, ehkä aina, tarvitaan Teemu Liakan kaltaisia intohimoisesti alaan suhtautuvia ammattilaisia sekä iso harrastajien verkosto.
”Ei tätä pysty tekemään ilman ihmistä. Tässä pitää käyttää kaikkia aisteja”, Liakka toteaa napakasti.
Työtunteja on Järven tarinan kaltaisessa elokuvassa tyhjänpäiväistä laskea. Työmäärään nähden ei luontokuvauksessa pääse palkoille. Luonnossa on jatkuvasti sesonki jollekin ilmiölle, mutta aikaikkuna saattaa olla hyvinkin lyhyt ja on osattava olla oikeassa paikassa. Siksi myös harrastajaverkosto on niin korvaamaton. Luontokuvausharrastajat ovat hyviä vinkkimiehiä, sillä he ovat jo visuaalisesti määritelleet alueen. Liakka myöntää silti, että myös hyvää tuuria tarvitaan paljon. Esimerkiksi kohtaus, jossa perhonen ilmestyy kiusoittelemaan saimaannorppaa, olisi hyvin voinut jäädä saamatta.
”Osa kohtauksista on todella kovan työn takana, mutta esimerkiksi se perhonen ja norppa oli aivan mieletön onnenkantamoinen. Norppahan ei saa yhtään saada vihiä siitä, että joku katselee tai se häippäsee. Oltiin siellä Juha Taskisen kanssa katottu ties miten pitkään ja Juha oli, että mennään toiseen paikkaan. Olin, että odotetaan vielä vähän. Sitten tulee se perhonen ja alkaa kiusaamaan sitä. Se tapahtui tosi nopeasti”, Liakka kertoo silmät loistaen ja käsillä elehtien.
Yksi luontodokumenttien haasteista on se, että kaikkiin eläimiin ei ole helppo samaistua. Järven tarinassa kalat ovat merkittävässä roolissa ja niistä tulee leffan mittaan yllättävän persoonallisia. Hauki on hyvä esimerkki eläimestä, jonka kanssa tavallinen tai hiukan kokeneempikaan luonnossa liikkuja ei välttämättä ole tekemisissä ennen kuin saa sen koukkuunsa tai verkkoonsa. Liakka kertoo, kuinka mukavaa on ollut kuvausten yhteydessä käydä moikkaamassa tuttuja haukia.
”On kamala juttu, että kalaa ei oikein edes pidetä eläimenä. Moni, joka ottaa sen hauen ja vie sen kissalle kun ei oikein maistu saa siitä pelkän saalistamisen ilon. Ei se ajattele, että sama hauki on päivystänyt siinä samassa paikassa ehkä 15 vuotta.”
Liakka painottaa, että Järven tarinan tavoite on vaikuttaa katsojaan tunnetasolla. Jos katsoja keskittyy liikaa siihen, missä kamera on ollut ja miten mikäkin kohtaus on tehty, on jo menty päin honkia.
”Kuvassa pitää olla tarina ja sen pitää herättää jotain katsojassa. Ja se on tehtävä eettisesti niin, ettei häiritä eläimiä. Pitää olla kunnioitus luontoa kohtaan”, hän tiivistää.
Avara luonto pitäköön ikuisen ohjelmapaikkansa lauantaina ennen saunaa, mutta ainaisten Afrikan savannien rinnalle toivoisi enemmän tällaista.