Luonto, tuo rakkauden temmellyskenttä… Sitä sukupuolisuuden ja kilvoittelun määrää, sitä kukkoilun ja kanamaisuuden kirjoa! Vaan missä se rakkaus luonnossa on? Onko se kaikkialla? Onko se helppo löytää? Onko se helppo selittää?
Voi voi pieneliöitä, jotka suvuttomasti lisääntyvät, niin paljosta paitsi jääden. Niin paljosta. Ei katso ameeba toisen perään, ei ihastele, ei valikoi, ei kiinny – halkipoikki heti kunhan ruokaa riittää. Ei mustasukkaisuuttakaan! Yhdellä solulla ei rakkauden polulla pitkälle pötkitä.
Eipä tunne rakkautta puu, joka siitepölynsä tuprauttaa tuulen syliin, eikä tiedä itiöitään paremmasta saniainen, ei sieni, ei. Keskushermostoa vailla ei rakkautta lie. Eläinten oma juttu on se siis, maailmanlaajuisella yksinoikeudella.
Maan matonen, kumpaakin sukupuolta, itsellensä lisääntyy ja itseäänkö rakastaa? Turha niin on kuvitella: ei löydy muhevastakaan mullasta romantiikkaa. Ei matoa rakkaus ohjaa, eikä leisku lieron lempi.
Voi voi työläismuurahaista, voi mehiläistä voi – vain harvat heidän yhteiskunnissaan pääsevät sukusolujaan jakamaan. Rakastaako pesän valtiatar, kuningatar, edes omaa perimäänsä? Kopioita suoltaa, kerran lempeä leikittyään. Huolenpitoa, hoivaa kyllä, uudelle elämälle tarpeen, ei rakkautta sentään.
Tunteeko rakkautta lintu? Tietääkö lemmestä tilhi, joka laulaa, kilpaa karjuu, ja puolison valitsee? Rakastaako omaansa kurki, kaipaako armastaan joutsen? Rakkaudenko merkki on riikinkukon pyrstö, ja rakastaako riikinkana koreita silmäsulkia, tai rakastaako kukkoakaan? En tiedä miksi laulaa lintunen.
Kalat! Lasketaan kaikki veteen ja katsotaan mitä syntyy. Varataan parhaat paikat ja aloitetaan! Virtaava vesi tai suojaisa turo lemmenpesäksi. Mätimunia suojelee isä tai äiti, rakkaudestako? Viettien sanelema juttu… Tai ehkä ei munia suojele kukaan, onhan niitä niin kovin monta. Antaa mennä! Entä jos haluankin kokeilla kaikkea? Vaihdanpa sukupuolta – jotkut senkin osaavat.
Miten on mursun laita? Haaremineidot ja yksi uros, rakkautta vai järkeä? Pakkoa? Suojelua? Omaa vai toisen parasta, vai koko lauman? Entäs metsien, savannien, arojen jykevät sarvipäät: hirvet, gnut, jakkihärät ja muut! Kilpailla nyt naaraista juoksemalla päitä yhteen, siinäkö rakkauden näyttö? Mahtaa olla äijä olo.
Entäpä ihminen sitten? Onko ihminen enää luontoa vaiko jotain muuta? Omaan keinokuplaansa sulkeutuu uusi uljas mies, pikkuruudulta tihrustaa suttuista juttua. On ilmaisunvapautta ja itsensätoteutusta. Ei tiennyt ihmislaji nuorena miten vanhana on kivaa. Rakkauden kehitti lajimme, ja rakkaudelle nimen, säännöt – ja monta sotaa, taistelua rakkauden tähden.
Paljon palloltamme löytyy: löytyy luonto, ihminen, löytyy rakkaus häilyväinen. Mitä osaa ihminen pallollaan tehdä, mitä osaa rakkaudellaan?
Eroon luonnosta kasvaa ihminen, vaan rakkaus ei jouda pois. Ei kasva ihmisenlapsi ilman lempeä oikein, ei synny seuraavasta seuraavaa. Niin kuin on elämän tarkoitus ylläpitää elämää, on rakkauden tarkoitus ylläpitää rakkautta. Vaan mitä se on se rakkaus?
Elina Armisen arvio novellista:
Otsikoimaton novelli pohtii, millaista on luonnon eliöiden rakkaus. Novellissa otukset käydään kehittyneisyysjärjestyksessä läpi ameebassta ihmiseen. Novellin peruslähtökohta on tärkeä ja ajankohtainen: Onko ihminen tunteineen luontoa vai jotakin muuta? Teksti on kuitenkin tyylillisesti ja rakenteellisesti varsin hajanainen. Väliin se muistuttaa proosaa, välillä proosarunoa, erottuupa välistä loppusointujakin. Pohdinnat nousevat esiin kysymysten ja huudahdusten ryöppyinä. Tällaiset piirteet voivat toki kaunokirjallisina tyylikeinoina toimia. Tässä tapauksessa tulos on ainoastaan luettelomainen. Kysymysten takaa ei välity näkemystä siitä, miksi ne on esitetty. Novelli ei onnistu tavoittamaan mitään näkemystä ihmisen ja luonnon suhteesta, vaikka siihen olisi aineksia.