Vuonna 1999 tapahtui kummia. Vanha raato oli kerennyt jo eltaantua auringossa useamman vuoden, kun sen sisuksissa alkoi yhtäkkiä tapahtua liikehdintää. Parkkiintuneen nahan ja kuplivien sisälmysten sotkusta kaivautui esiin outo lintu, joka levitti siipensä kumpaankin maailman ääreen ja ponnahti mahtavien siiven iskujen saattelemana taivaansineen. Sen pyrstö oli tulta ja se piti vanhasta rehellisestä blues-rockista.
Bändin nimi on Firebird ja sen kapteenina toimii jo muinaisissa grindcore-pioneereissä, Napalm Deathissä ja Carcassissa, seilannut Bill Steer. Tulilintu on muninut tänä vuonna uuden levyn, joka kantaa nimeä Double Diamond ja joka on nimensä mukaisesti melkoinen timantti, joskin ei ole varmaa kaipaako se vielä hiukan hiontaa.
Firebird poikkeaa allekirjoittaneen korvaan melkoisesti muista vanhakantaisuuteen mieltyneistä kollegoistaan. Saundillisesti ei olla lähdetty hakemaan niitä perinteisiä leveälahkeisia ja antiikkisia ääniä, joiden erottelu aikojen takaisista, silloin uutuuden karheista murinoista, on suorastaan mahdotonta.
Firebird kiekuu modernisaation äänellä muhkeine ja tasalaatuisine äänivalleineen, joista ei juuri löydy historiansiipien havinaa niin hyvässä kuin pahassa. Tietysti vaikutteista huomaa mistä kyseinen lintu on peräisin, mutta itse olisin kaivannut vanhahtavampia saundeja ihan jo pelkästä mieltyneisyydestäni siihen ääneen joka 60-70-luvulta kaikuu vielä tänäkin päivänä. Kitarat murisevat ja rummut kolisevat niin kuin nykymittapuulla pitääkin, mutta niiltä uupuu persoonaallisuus. Ne ajavat asiansa, mutta eivät ole mitään uutta auringon alla. Ajoittain Bill Steerin laulukuviot muistuttavat legendaarisen walesiläisbändi Budgien laulajan Burke Shelleyn soulahtavia tunnelmointeja.
Double Diamond rokkaa ja runnoo tiensä eteenpäin kuin isokokoinen vihainen huuhkaja, mutta levyltä löytyy myös lennokkuutta ja salaperäistä keveyttä, joka ajoittain nousee liihottamaan hetkeksi rymistelyn ja rullauksen yläpuolelle. Kappalemateriaali on melko perinteistä ja ei-niin- yllätyksellistä perusrokkia, johon luodaan dynamiikkaa lisäämällä väliin joitakin hiukan keveämpiä biisejä, kuten esimerkiksi ”Farewell”. Yleisesti ottaen levy tuntuu kuitenkin kärsivän tasapaksuudesta ja yllätyksettömyydestä.
Mutta on levyssä myös jotain hyvääkin. Levy alkaa pikkuhiljaa kuuntelukertojen kertyessä kasvamaan ja kohta allekirjoittanut huomasikin laittavansa sen soimaan yhä uudelleen ja uudelleen. Kappaleet ovat tavanomaisuudestaan huolimatta tarttuvia eikä levyltä loppujen lopuksi juurikaan löydy oikeasti ontuvia viritelmiä.
Myös kokonaiskestonsa puolesta levy on juuri sopivan mittainen, eikä kuuntelija kerkeä pitkästymään päälle puolituntisen fiilistelyn aikana. Double Diamond on ihan tyylipuhdas suoritus, mutta siitä puuttuvat ne muutamat koukut sekä tujaus persoonallisuutta nostamaan se loistopaketiksi.