Kuva: Mark Seliger.
Vuonna 1968 syntynyt Rich Cohen vastaa tuoreimmasta ja eräästä onnistuneimmista Rolling Stones- biografioista. Kirjoittajalle Stoneseista muodostui jo varhain rockyhtyeiden kivijalka ja 1990-luvun puolivälissä hän pääsi matkustamaan yhtyeen kanssa Voodoo Lounge -kiertueella Rolling Stonen toimittajana. Cohenin teos ei tuo silti esiin ratkaisevassa määrin uutta informaatiota. Lisäksi se painottaa hetkittäin liikaa Brian Jonesin yhtyeessä vaikuttamisen loppuaikojen huumesekoiluja. Kokonaisuutena teos on silti innostava ja kronologisen kerronnan katkaisevat anekdootit Cohenin omista tapaamisista yhtyeen kanssa elävöittävät onnistuneesti kerrontaa.
Myös tuttuja seikkoja väritetään ajoittain uusilla anekdooteilla. Esimerkiksi Mick Jaggerin ja Keith Richardsin ensikohtaamisessa juna-asemalaiturilla lokakuussa 1961 Jaggerin levyvalikoiman sisällöksi tarjotaan vaihtoehtoisia albumeita Muddy Watersilta ja Chuck Berryltä. Keskeisintä on, että kyseessä olivat Chess-levy-yhtiön julkaisemat levyt. Stonesien ensimmäisen keikan rumpalivaihtoehtona tuodaan esiin The Kinksin Mick Avory. Cohenin teoksen laadukkainta antia tarjoaa silti eittämättä kuvaus Stonesien luovuuden huippukaudesta vuodesta 1968, Jumpin’ Jack Flashista ja Beggars Banquet -albumista eteenpäin. Seuraavan klassikkolevyn, Let It Bleed -pitkäsoiton ajoista erityisen kiehtovaa on countryrockari Gram Parsonsin vaikutus esimerkiksi Honky Tonk Women -singlehitistä Let It Bleedille versioituun Country Honkiin. Stonesien 60-luvun traagisesti päättänyt Altamontin konsertti kuvataan erityisen seikkaperäisesti ja tässä tapauksessa myös uutta tietoa esiin tuoden.
Stonesin luovan huippukauden pitkäsoitoista nostetaan vielä suuremmassa määrin esiin toukokuussa 1972 julkaistu tupla-albumi Exile on Main Street. Sitä tuoreemmasta tuotannosta Cohen kohottaa viimeiseksi loistavaksi Rolling Stones -albumiksi vuonna 1978 ilmestyneen pitkäsoiton Some Girls. Cohenin teoksella on kiistattomat ansionsa, mutta esimerkiksi Mick Taylorin yhtyeessä vaikuttamisen aika sivuutetaan melko kevyesti ja hänen viimeiset Stonesissa kitaroimansa albumit, sinänsä vielä varsin hyvää tasoa ylläpitäneet Goats Head Soup ja It’s Only Rock N’ Roll mainitaan ainoastaan alaviitteellisesti.