Tommi Uschanov: Sininen tango. Teos: 2017. 272 s.Harva kirjoittaa asiaproosaa paremmin kuin Tommi Uschanov. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Uschanovista on tullut eturivin tietokirjailija ja yhteiskunnallinen keskustelija. Hänen teoksensa ovat tähän asti käsitelleet muun muassa vasemmiston ongelmia, yhteiskunnallista tietämättömyyttä, talouspolitiikkaa, kulttuuripessimismiä ja Suomen historiallista kehitystä. Nyt Uschanov on kirjoittanut ensimmäisen esseekokoelmansa Sininen tango (2017). Teoksen alaotsikko – Esseitä populaarikulttuurista ja historiasta – kertoo melko hyvin, mistä kirjassa on kyse.
Lukijaa on syytä varoittaa: jos et ole kiinnostunut niin populaari- kuin klassisestakin musiikista sekä musiikin historiasta, kirjan alkupuoli tulee olemaan unettavaa luettavaa. Uschanov käsittelee niin Beatlesia, klassista musiikkia kuin vähemmän tunnettua musiikin lajia, kaunomusiikkia (kirjailijan oma käännösehdotus termille ”light music”). Kaunomusiikki on Uschanovin mukaan ”populaarimusiikkia, joka on sävelletty suuren, sinfoniaorkesteria muistuttavan orkesterin esitettäväksi ja johon ei sisälly lauluosuuksia”. Kirjan nimi tulee Uschanovin tähän musiikkityyliin kuuluvasta suosikkikappaleesta, Leroy Andersonin Blue Tangosta.
Pidemmälle musiikin historiaan Uschanov menee, kun hän ryhtyy pohtimaan ensimmäisiä äänilevyjä. Hän huomauttaa, että varhaisimmilla äänilevyillä pystymme kuulemaan muusikkoja, jotka olivat esimerkiksi Beethovenin ja Schubertin aikalaisia. Uschanov mainitsee oopperalaulaja Peter Schramin ja pianisti Carl Reinecken, jotka ovat syntyneet 1800-luvun alussa. Levytetyssä musiikissa kuuluu huomattavan paljon pidempi musiikkitraditio kuin äänilevyn historian reilut sata vuotta.
Uschanov miettii sitäkin, kuinka eriarvoisessa asemassa eri musiikkityylit ovat suoratoistopalvelujen aikana. Euroopassa tekijänoikeussuoja on selvästi lyhyempi kuin Amerikassa, jossa suuret levy-yhtiöt eivät ole kiinnostuneita saattamaan vanhempaa musiikkia digitaaliseen muotoon. Tämä vääristää musiikin historiasta muodostuvaa kuvaa. Esimerkiksi suomalaisten siirtolaisten Amerikassa levyttämä suomalainen musiikki on hankalasti tai ei ollenkaan saatavilla eikä se pääse jostakin aikakaudesta koostetuille kokoelmalevyille. Ranskan kansalliskirjasto taas on aloittanut valtavan Ranskassa levytetyn musiikin digitointiprojektin, jonka seurauksena ranskankielisen populaarimusiikin historiassa todennäköisesti korostuu Ranskassa levytetty musiikki Belgiassa, Sveitsissä ja Kanadassa levytetyn kustannuksella.
Uschanovia lukiessa on usein sellainen olo, ettei olisi koskaan näistä ilmiöistä, teoksista tai ajattelijoista kuullut ilman Uschanovia. Uudessa kirjassa tämä ennen yksinomaan positiivinen puoli kääntyy etenkin musiikkiesseissä välillä kirjoittajaa vastaan. Välimatkani esimerkiksi kaunomusiikkiin on niin suuri ja kiinnostukseni ilmiötä kohtaan niin pieni, ettei hienokaan teksti aiheesta jaksa sykähdyttää. En voi silti moittia kirjoittajaa siitä, että hän kirjoittaa juuri siitä, mitä pitää tärkeänä ja mielekkäänä. Uschanov toteuttaa ottamaansa valistajan ja sivistäjän roolia.
Sinisen tangon mielenkiintoisin essee Juhani Mustosen oudot lahjat käsittelee unohdettua kirjailijaa. Essee on jo yleensä rauhallisesti ja arvokkaasti kirjoittavalta Uschanovilta melkoista tykitystä, mutta hänen runsaat siteerauksensa Juhani Mustosen kirjoituksista vasta kovaa tekstiä ovatkin. Mustonen kirjoitti viisi romaania vuosina 1960–1970. Ne ovat satiirisia romaaneja, Mustosen kirjallisia hyökkäyksiä kohti ajan kulttuuripolitiikkaa. Hän inhosi 1950-luvun modernismia, erityisesti otavalaista insinööriproosaa. Uschanovin mukaan Mustonen oli niin paljon aikaansa edellä, että kirjoitti metafiktiota, ennen kuin koko sanaa oli keksittykään.
”Mustonen inhosi syvästi sitä, mikä sekä aikalaisten mielestä että myöhemmän historiankirjoituksen mukaan oli keskeisintä hänen oman aikansa kirjallisuudessa. Hän ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään inhoamiseen, vaan hänen omat kirjansa ovat merkittäväksi osaksi suoranaista poleemis-satiirista sissisotaa suomalaista kirjallisuusinstituutiota ja laajemmin Suomen koko kulttuurielämää vastaan.”
Vuonna 1970 Mustonen erosi kirjailijaliitosta eikä hänen kirjojaan enää kustannettu. Elantonsa hän hankki vahtimestarina. Kirjailijana hän ei kuitenkaan vaiennut täysin, vaan julkaisi neljä runokokoelmaa omakustanteina vuosina 1976–1983. Näissä autofiktiivisissä runoissaan hän Uschanovin mukaan ilmoittaa siirtyneensä sosialistiseen realismiin, alkaneensa taistolaiseksi, joutuneensa mielisairaalaan ja alkoholisoituneensa. Ei välttämättä tässä järjestyksessä.
”On kuin runoissa puhuisi sammaltavalla, itsevarmuutta turhaan tavoittelevalla äänellä proletaarista ja vallankumouksen väistämättömyydestä mies, jonka pää kolahtaa vain pari sekuntia myöhemmin pöytään sammumisen seurauksena.”
Vuosi viimeisen runokokoelmansa jälkeen Mustonen kuoli. Uschanovin essee on kunnianpalautus tälle unohdetulle kirjailijalle. Tuotannon arvon tarkemman pohtimisen ja sen paikalleen laittamisen kirjallisuushistoriassa Uschanov kuitenkin jättää muille, vaikka olisi voinut tehdä samalla vaivalla senkin.
Sininen tango on Tommi Uschanovin kirjoista henkilökohtaisin. Musiikki, historia ja unohdettu merkittävä taide ovat Uschanoville jopa ilmeisiä aiheita, mutta kirjan viimeisessä esseessä hän yllättää kirjoittamalla autohulluudestaan ja Tekniikan maailmasta. Teoksen aiheita ja tekstejä yhdistää toisiinsa pelkästään niiden kirjoittaja. Tämä tekee kokonaisuudesta vaikeasti hahmotettavan. Sininen tango on laadukas esseeteos, muttei tekijänsä parhaita. Juhani Mustosen oudot lahjat taas on parhaita lukemiani esseitä pitkään aikaan.