Marcel Proust (1872-1922) oli ranskalainen modernistinen kirjailija. Proustin pääteos on seitsenosainen romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä ja siitä hänet parhaiten tunnetaan. Romaanisarja ei koskaan valmistunut, sillä Proust kuoli ennen kuin ehti saada sen valmiiksi.
Anssi Neuvonen teki gradunsa Proustin taidekäsityksestä. Neuvonen tutkii gradussaan Proustin herkistymistä taiteelle ja miten se näkyi hänen ajattelussaan.
”Yksi Proustin taidekäsityksen ydinkohdista on se, että kun omaa menneisyyttään kanavoi taiteeseen, syntyy väistämättä jotain persoonallista. Proust katsoi tämän pätevän erityisesti pettymysten kohdalla. Proust koki olevansa eräänlainen oman elämänsä epäonnistuja, mutta hän onnistui luomaan siitä koskettavaa taidetta.”, Neuvonen sanoo.
Melko pessimistisesti ajateltu mieheltä, jonka teos on yksi länsimaisen kirjallisuuden klassikoista edelleen. Liiasta ylimielisyydestä ei ainakaan voi taiteilijaa syyttää. Harva Proustin lähipiirissäkään uskoi hänen menestyvän.
”Lähes kaikki Proustin läheiset olivat yllättyneitä, kun reppanan oloisesta Marcelista tuli suurkirjailija. Tämä on yksi osoitus siitä, kuinka lannistava ja jäykkä ennakko-oletuksiin perustuva ’yleinen muotti’ on. Jokainen ihminen kantaa sisällään uniikkia hahmoa, jonka potentiaalia edes ihminen itse ei kokonaan tiedä”, Neuvonen miettii.

1800 – ja 1900-lukujen taite, jolloin Proust eli, oli ristiriitaista ja kiihkeää aikaa Euroopan kulttuurielämässä.
”Talous ja kulttuuri kukoistivat, mutta hyvinvoinnin ja teknologisen kehityksen varjoissa muhivat dekadenssi, hedonismi ja pessimismi. Tämä oli kuin myrskyvaroitus suuremmasta konfliktista, ja lopulta ilmaan jäi leijumaan ensimmäisen maailmansodan jälkeinen kalpea valo. Proust eli keskellä tätä kaikkea, ja se näkyy luonnollisesti hänen töissään”, Neuvonen kertoo.
Proust oli herkkä ja eksentrinen intellektuelli, joka sairasteli paljon. Filosofina hän oli aikaansa edellä, eikä tyytynyt pelkästään ajankohtaiseen sivistykseen. Erityisesti romantiikka ja dekadenssi vaikuttivat nuoreen Proustiin. Myöhemmin hän karsasti koulukuntamaisuutta ja nosti vaiston älyä tärkeämmäksi taiteen tekemisen työkaluksi.
”Proust ajatteli, että taiteilijan tulisi luopua sosiaalisesta kunnianhimostaan ja antautua kuuntelemaan sisällään soivaa sävelmää, joka on peräisin hänen aiemmasta kotimaastaan. Kun taiteilija kuuntelee itseään, hän on persoonallinen ja kykenee näyttämään uusia maailmoja taiteensa kautta. Taiteilija voi löytää kimmokkeensa mistä tahansa: sateen henkäyksestä, mainoksesta, käymälän seinästä, milloin mistäkin. Vaikuttaa, että Proust itsekin seurasi mielensä oikkuja ja yllykkeitä niin itsensä sivistämisessä kuin taiteellisessa luomisessaankin. Ilman näitä rakennusaineita hänestä olisi voinut tulla pätevä taiteilija, mutta tuskin persoonallinen ja Kadonneen ajan tapaista teosta ei välttämättä olisi syntynytkään.”, Neuvonen selittää.

Taide oli eri muodoissaan läsnä jo Proustin lapsuudenkodissa. Kirjoittamisensa Proust aloitti nuorena journalismin parissa. Jo varhaisissa kirjeissä näkyy hänen koukeroinen tyylinsä, jota Neuvonen kuvailee ”kirkkaaksi kuin lähdevesi”, vaikka myöntääkin, että lukijaa se ei päästä helpolla. Proustin ilmaisu haki kuitenkin muotoaan vielä pitkään. Erityisesti vuosina 1896-1910 Proustin filosofinen ajattelu ja taidekäsitys kehittyivät siihen suuntaan, joka mahdollisti pääteoksen syntymisen.
”Proustin on täytynyt olla tuolloin melkoisen turhautunut. Hänellä oli paljon monimutkaista sanottavaa, ja kesti kymmeniä vuosia ennen kuin hän sai ilmaistua ajatuksensa haluamassaan muodossa. Proust on hauskimmillaan kuvatessaan ihmisten turhamaisuutta ja snobismia. Proustin pääteoksen omituisuudesta kertoo se, että vielä 2010-luvulla tutkijat kiistelevät siitä, mistä siinä oikein on kysymys”, Neuvonen sanoo.

Kainalo | Sopiva puserrus

”Gradun tekeminen on kuin tyrnimarjoja poimisi”

Anssi Neuvonen viimeisteli perustutkintonsa Itä-Suomen yliopistossa viime lukuvuoden aikana. Pääaineena hän opiskeli yleistä historiaa ja sivuaineina taiteensosiologiaa, taideaineita, filosofiaa, sosiologiaa ja musiikkitiedettä. Hänen gradunsa on kulttuurihistoriallinen tutkimus, jossa hyödynnetään biografista, eli elämäkerrallista lähestymistapaa ja tekstin lähilukua. Muusikonura keskeytti yliopisto-opinnot hetkeksi ja gradu syntyi osittain musiikin tekemisen ohessa.
”Tauon aikana huomasin, että Proustin lukeminen oli muodostunut ikään kuin rakkaaksi harrastukseksi – tai todellisuuspaon muodoksi – joten Proust oli luonteva aihevalinta gradulle”, Neuvonen sanoo.
Random faktana Neuvonen kertoo pitävänsä tyrnimarjojen keräilystä.
”Niihin ei ollut ihan helppoa saada hyvää otetta ja oksien piikitkin pistelivät. Sellaisesta minä pidän!”
”Gradun tekeminen on vähän kuin keräisi tyrnimarjoja: tasainen ja säännöllinen tahti tuottaa tulosta, mutta jos puristaa liian kovaa, mehut valuvat sormille. Lisäksi oksien piikit vaanivat. Voi ne marjat jättää puuhunkin, mutta jotainhan sitä tulisi syödä.”
”Minun mielestä gradun tekeminen ja koko korkeakoulututkinnon suorittaminen on ennen kaikkea etuoikeus. Tuntui hyvältä saada gradu valmiiksi, vaikka pidempikestoisemmasta työstä onkin surullista päästää irti, sitä kun tekisi mieli hioa ja parannella vielä lisäviikko jos kaksikin.”