The Who laulusolistin silmin

Roger Daltry: My Generation. Rocklegendan omaelämäkerta. Bazar: 2018. 416 s.

Britti-invaasiota edustaneista yhtyeistä The Who lukeutuu kiistattomaan ydinryhmään Beatlesin, Stonesien ja The Kinksin kanssa. Yhtyeen johtohahmon, kitaristin, biisintekijän ja myös solistina toimivan Pete Townshendin elämäkerran jälkeen vuorossa ovat kvartetin toisen henkiin jääneen, eli vokalisti Roger Daltreyn muistelmat.

Heidän lapsuusvuodet ovat harvinaislaatuisen onnelliset. Huomattavan nuorella iällä musiikillista lahjakkuutta omannut Daltrey lauloi kuorossa ja Elvis Presley muutti myös hänen kohdallaan kaiken. Taidekouluympyröistä tutuiksi tulleet Pete Townshendin ja John Entwistlen Daltrey kohottaa jo varhaisvaiheessa poikkeuksellisen lahjakkaiksi muusikoiksi.

Yhtyeen kokoonpanon täydensi harvinaislaatuisen soittotyylin omannut rumpali Keith Moon. The Whon varhaistuotannon kolme ensimmäistä singleä; Can’t Explain, Anyway Anyhow Anywhere ja suoranaisesta anthemista käynyt My Generation käsitellään teoksessa asiaan kuuluvan seikkaperäisesti. The Whon uran alkuvaiheessa Daltrey nostaa hattua toiselle keskeiselle lontoolaiselle mod-yhtyeelle The Small Facesille ja erityisesti sen solistille Steve Marriottille.

The Whon varhaisista albumeista keskeisimmmäksi teoksessa kohoaa tietä rockooppera Tommylle hienoisesti raivannut yhtyeen kolmas pitkäsoitto, vuonna 1967 ilmestynyt The Who Sell Out. Samaisen vuoden kesään ajoittui merkittävä esiintyminen Montereyn popfestivaaleilla. Reilua kahta vuotta myöhemmin tapahtunut keikka Woodstockin mammuttifestivaaleilla ja sitä toukokuussa 1969 edeltänyt rockooppera Tommy merkitsivät The Wholle lopullista läpimurtoa Yhdysvalloissa.

Vuoden 1970 helmikuussa nauhoitettu Live at Leeds lasketaan kevyesti kaikkien aikojen parhaiden konserttitaltiointien joukkoon, mutta Daltrey itse piti sitä laadukkaampana seuraavana päivänä, eli 15. helmikuuta 1970 Hullissa soitettua The Whon konserttia, joka julkaistiin levyformaatissa vuoden 2012 lopussa. Yleisesti yhtyeen parhaaksi albumiksi kohotettu, elokuussa 1971 ilmestynyt Who’s Next on myös Daltreyn suosikki The Whon tuotannosta.

Muistelmissa käsitellään tarkasti myös Pete Townshendin alun perin suunnittelemaa ja toteutumatta jäänyttä Lifehouse-oopperaprojektia, jonka sijasta Who’s Next julkaistiin. Vuonna1973 ilmestynyt The Whon toinen rockooppera Quadrophenia lukeutuu myös yhtyeen mestariteoksiin, mutta äänitystensä osalta kyseessä oli jo varsin vaikea albumi. Siitä eteenpäin Daltreyn muistelmissa käsittelyssä ovatkin emoyhtyettä voimakkaammin hänen sooloalbuminsa ja muut työnsä.

Keith Moonin kuoltua syyskuussa 1978 hänen paikkansa ottanut, aikaisemmin Small Facesissa ja The Facesissa vaikuttanut Kenney Jones ei kiistattomasta ammattitaidostaan huolimatta ollut Daltreyn mukaan sopiva muusikko The Wholle. Yhtyeen lopetettua siltä erää toimintansa 80-luvun alkupuolella albumien Face Dances (1981) ja It’s Hard (1982) jälkeen, joista ensin mainittuun Daltrey ei teoksessaan lainkaan viittaa, hän keskittyi solistin rooliaan voimakkaammin näyttelemiseen.

90-luvun loppupuolelta lähtien The Who on ollut jälleen Daltreylle ja Townshendille prioriteetti. Edes rauhallisuutensa vastapainoksi pimeän puolen omanneen basistivirtuoosin John Entwistlen menehtyminen päivää ennen suunniteltua Yhdysvaltain-kiertuetta kesällä 2002, ei saanut kaksikkoa lopettamaan yhteistyötään.

Viimeisinä vuosina ja jopa vuosikymmeninä Daltreyn terveys on välillä reistaillut paitsi fyysisesti myös psyykkisesti. Silti The Whon klassikkokappaleet ovat osoittaneet elinvoimaisuutensa ja Daltreyn ja Townshendin työsuhde ainoastaan syventynyt.

Ajoittaisista vaikeista ajoista huolimatta teos jättää lämminhenkisen lukukokemuksen ja päällimmäisenä muistikuvan lippua korkealla pitävästä kiistattomasta brittiläisen rockin merkkipaalusta.