Antisemitismi siniristilipun alla
Uskonto, isänmaa ja antisemitismi johdattaa lukijan tiiviille, mutta monipuoliselle kahdensadan vuoden matkalle juutalaiskeskusteluun.
Teuvo Laitila tarkastelee teoksessaan Uskonto, isänmaa ja antisemitismi antisemitismin historiaa modernisaation ajan Suomessa 1900-1800-luvuilla. Kuten tekijä toteaa, antisemitismikeskustelu kotimaamme osalta rajataan usein 2. maailmansodan ympärille, vaikka juuret ovat paljon syvemmällä sekä suomalaisessa että eurooppalaisessa asennehistoriassa.
Laitilan mukaan juutalaisviha kytkeytyy Suomessa erityisesti muukalaisvastaisuuteen ja kansallistunteen nostattamiseen vähemmistöjen kustannuksella. Antisemitismi ei kohdistunut juutalaisiin niinkään rotuideologisten päämäärien saavuttamiseksi, vaan se oli pikemminkin väline poliittisessa taistelussa.
Laitila yhdistää suomalaisen antisemitismin historian yleisesti Ruotsin, Venäjän ja Euroopan antisemitismiin melko tiiviisti, mutta vielä laajempi esittely kotimaisen politiikan sekä kulttuurin ajankuvasta olisi ollut paikallaan kontekstin luomiseksi.
Teksti haaroittuu väillä turhankin yksityskohtaisiin sivujuonteisiin, jotka toki ovat mielenkiintoisia, mutta teoksen lyhyyden huomioon ottaen hajottavat hieman kokonaisuutta. Asiaa on paljon, mutta sivuja liian vähän. Lukijalle tulee nopeasti ähky. Onneksi Laitila pitää eri tarkastelukulmat omissa luvuissaan, joten teoksen voi nauttia hitaasti vaikka kappale kerrallaan.
Kiinnostavimmillan Uskonto, isänmaa ja antisemitismi on silloin, kun Laitila kytkee Suomen tapahtumat laajempaan kontekstiin, esimerkiksi kertoo Lutherin juutalaispamfletista ja siitä, miten sitä käytettiin sekä meillä että maailmalla juutalaisvihan oikeutuksena ja perusteluna.
Juutalaisvastaisuutta, juutalaisvihaa ja antisemitismiä tarkastellaan todella monesta näkökulmasta. Tarkasteluun joutuvat muun muassa kirkko, politiikka, koulutus, kirjallisuus, lähetysseurat, oikeuslaitos, salaliittoteoriat ja populaarikulttuuri. Juutalaisvastaiset argumentit – talouden manipulointi, ei-kristillisyys ja kulttuurin rappeuttaminen – toistuvat samoina lähes jokaisessa aihealueessa, mikä puuduttaa jonkin verran. Tosin totta on, että näihin keskeisiin väittämiin koko juutalaisvastainen keskustelu perustuikin.
Vaikka teos keskittyykin antisemitismiin 1800-luvulta 1900-luvun puoliväliin, on loppuluvussa muutama esimerkki myös nykypäivän juutalaisvastaisesta kirjoittelusta. Meiltä ja maailmalta mainitaan muun muassa Pekka Siitoin, Vesa-Ilkka Laurio, Magneettimedia ja David Duke.
Teosta lukiessa tulee väistämättä vedettyä yhtäläisyysmerkkejä nyky-Suomen maahanmuuttokeskustelun argumentteihin: retoriset keinot eivät ole juuri muuttuneet, vain kohde. Juutalaisten maailmanvalloitusteorioista ollaan siirrytty islamisaation pelkoon.
Laitila on yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa. Hän opettaa ortodoksista kirkkohistoriaa ja uskontotiedettä. Hänen kiinnostuksenaan on kulttuurin ja uskonnon, erityisesti kristinuskon ja islamin, näkemys ihmisen ja luonnon suhteesta. Muita tutkimuskohteita Laitilalla ovat kansanusko, kristinuskon ja islamin suhde sekä Karjalan ja Baltian uskontoelämä. Uskonto, isänmaa ja antisemitismi ei suoraan osu tälle alueelle, mutta kirjoittajan perehtyneisyys kulttuurin ja uskonnon suhteeseen välittyy kyllä jo teoksen ensimmäisten sivujen aikana.
Teoksen lähde- ja kirjallisuusluettelo on pitkä ja vakuuttava; kirjoittaja on totisesti lukenut aineistonsa. Lopusta löytyy myös henkilöluettelo sivunumeroineen, mutta paikallaan olisi kuitenkin ollut lyhyet esittelyt keskeisimmistä henkilöistä.
Laitila tuo antisemitistien sekä juutalaisten asemaa puolustavien äänet esiin selkeästi ja nivoen ne laajempaan aikakautensa julkiseen keskusteluun, mutta juutalaisten ääni ei Koti, uskonto ja antisemitismistä välity. Tämän tekijäkin toki tiedostaa ja kirjoittaa ongelman johtuvan lähdeaineiston puutteesta. Nyt suurimman sananvallan saavat poliitikot, kirjailijat ja kirkko ja kuva juutalaisista kansana jää turhan ohueksi. Lukija jää miettimään, keitä nämä suomenjuutalaiset olivat ja miten juutalaiskeskustelu vaikutti heidän arkeensa.
Laitila ei esittele lopullisia – ja lopulta olemattomia – totuuksia, vaan tuo lukijan eteen todella monipuolisen ja moraalisesti epävakaan keskustelun, jota on käyty julkisesti, mutta peitellen Suomessa toistasataa vuotta. Tätä teosta olisi lukenut mielellään laajempanakin versiona.
Teuvo Laitila: Uskonto, isänmaa ja antisemitismi. Arator, 2014. 275 s.