Temppuileva tirehtööri ja pehmeät eläimet

Lavalla nähtiin vain yksi ihminen ja pehmoleluja, kun Esko-Pekka Tiitisen ohjaama ja kirjoittama Dada-kissa ja Tipitii sai ensi-iltansa Joensuun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 23. syyskuuta. Näytelmä tarjosi lyhyen viihdykkeen varsinkin lastenmielisemmille.

Dada-kissa ja Tipitiin keskiössä on nimihahmojen eli Seppo Timosen esittämän Tirehtööri Tipitiin ja pehmolelu Dada-kissan, jolle nauhoitetun äänen antoi Merja Pennanen, suhde. Erilaisista lyhyistä jaksoista koostuva näytelmä alkaa rönsyisen kulkijan ja kissanpennun tapaamisesta, mutta pääosa siitä sijoittuu tuon tapahtuman kymmenvuotispäivään. Juhlan kunniaksi kissa päättää pitää vapaapäivän, joka aiheuttaa harmia hänen taiteilijaseurueensa tirehtöörille. Tähtensä sijaan johtohahmo joutuu itse kantamaan vastuun näytöksen tempuista sillä aikaa, kun Dada keskittyy toimimaan ohjaajana ja guruna tämän opintaipaleelle kohti unohtamiaan pehmeämpiä arvoja.

Efektien, Pennasen äänen ja kauniin miniatyyrikaupunkitaustan avustamana Timonen askelsi, syöksähteli ja ilmeili parhaansa mukaan saadakseen erityisesti nuorimmat katsojat mukaan. Suuria akrobaattisia temppuja ei nähty, mutta spottivaloissa kiiltävät hikikarpalot kertoivat tehdystä työstä. Monta kertaa työ palkittiin yksittäisillä naurahduksilla ja yleisön lämmittyä myös sekä lapset että aikuiset mukaan saaneilla hörähdyksillä, mutta myös hiljaisia hetkiä mahtui mukaan.

Viattoman oloisista lähtökohdista huolimatta näytelmästä kuultaa ammattimainen toteutus. Pienet osaset toimivat ja intiimiä tilaa käytetään tehokkaasti. Keskiaikaisen torin julkisivua muistuttava taustalavaste on kaunis ja kätevä sekä valot korostavat välillä hienosti tirehtöörin piirteitä ja elämänjälkiä. Vastaavasti pehmolelujen pienikin liike lavasteen päällä tarjoaa vaihtoehtoja minne kohdistaa katseensa. Laulua, toimintaa ja pieniä yksityiskohtia on riittämiin, mikä on hyvä, koska niitä seuratessa saattaa unohtaa, että tirehtöörin matka viisauteen tuntuu jäävän kesken.

Sympaattisen tarinan vaihtelu, johon mahtui niin surkuhupaisia taikatemppuja kuin surullisempia kohtia, toi esitykseen erilaisia sävyjä, mutta useissa kohdissa jäi odottamaan jotain pidemmälle vietyä. Toisaalta rungossa tuntuu olevan tilaa improvisaatiolle riemukkaampien reaktioiden saamiseksi. Vaikka näytelmä loppui äkkinäisesti ja aikuisille se ei tarjonnut mitään suuria omia vitsejä tai viisauksia, 45 minuuttia meni nopeasti ja varmasti harva poistui paikalta muuten kuin iloisin mielin.

Jani Ylönen