Teatterisyksyn yllättävä pelastus

Ennakkotietojen perusteella Joensuun ylioppilasteatterin kolmastoista Pisarat -lyhytnäytelmäkokonaisuus, tällä kertaa lisänimellä Huumorin rajoilla, epäilytti kovasti. Huumorin tulee oivaltavaa, eikä sellaista ole erityisen helppo tehdä. Jostain syystä olin lisäksi käsityksessä, että tämä olisi tehty vähän puolivillaisesti ja lähinnä vain, että uusille teatterilaisille saataisiin jotain tekemistä. Olin täysin väärässä.

Teatterisyksy on ollut Joensuussa vähän ankea. Hyviä näytelmiä on ollut, mutta mikään ei erityisellä tavalla sykähdyttänyt kriitikon sieluani ennen kuin lavalle ilmestyi puolialaston Iiro Tuovinen teoksellaan Seitsemän kuolemansyntiä. Tuovisen sooloteos menee helposti kaikkien aikojen parhaiden näkemieni Pisarat-lyhytnäytelmien joukkoon. Tuovinen kahlaa läpi seitsemän kuolemansyntiä periaatteessa hyvin perinteisillä komiikan tyylikeinoilla, mutta ilmaisu on herkkää ja syvällistä. Hän kääntää tavattoman kliseisen aiheen vahvuudeksi henkilökohtaisella heittäytymisellä ja läsnäololla. Huumorin takaa pilkistelee koskettavia ja traagisia tunnelmia. Kuolemansyntitulkinnoista viha sai repeämään niin, että kylkiluihin sattui. Pisarat päättänyt Tuovisen teos jätti tunteen, että olen juuri kokenut jotain merkittävää.

Pisaroiden vahvimmat esitykset nähtiin muutenkin vasta toisella puoliskolla, sillä Samu Heikinmatin ja Tommi Sundströmin kirjoittama ja Tuomas Uusitalon ohjaama Olkiukko oli Tuovisen ohella Pisaroiden parasta antia. Synkkä parodia epäonnistuvista kohtaamis- ja keskusteluyrityksistä ei välttämättä tekstinä ole niin erityinen, eivätkä sen johtopäätökset mullista maailmaa, mutta sen toteutus lavalle oli energinen ja vaikuttava. Lyhytnäytelmässä kulttuurien kohtaamisen hankaluutta luodataan miesten ja naisten välisen kuilun kautta, varmastikin täysin tietoisena ratkaisun provokatiivisuudesta. Tarkoitus onkin vääntää sen kaltaisten rajanvetojen keinotekoisuutta rautalangasta. Kohtaus, jossa konflikti kärjistyy miesten ja naisten välisen joukkotappelun partaalle, on upea. Lisäksi Uusitalo on saanut näyttelijöistä irti tavattoman paljon. Etenkin Minja Yletyinen vakuuttaa.

Pisaroiden ensimmäisen puoliskon teoksista Taikurin apulainen on kiehtovaa, klovneriasta ammentavaa naamioteatteria. Lyhytnäytelmässä tarinan ja todellisuuden raja häilyy ja tarina karkaa kirjoittajaltaan. Vilja Itkosen ja työryhmän kirjoittama ja Itkosen ohjaama pätkä on kiehtovaa ja sopivasti haastavaa katsottavaa, mutta jää lopulta kuitenkin hiukan ontoksi. Näyttelijät Anne Juopperi, Meeri Lipponen, Iida Piipponen ja Heidi Tamminen tekevät hyvää työtä.

Anna Ryynäsen ohjaus Tekijäinvaihdunta on tarjoilee hyvistä aineksista valmistetun hiukan sekamelskaksi jäävän sopan. On hiukan vaikea tavoittaa, mistä oikeastaan on kyse. Hilla Viitakareen roolihahmo herää hirvittävässä krapulassa ja on menettänyt muistinsa. Periaatteessa lyhytnäytelmästä rakennellaan jonkinlaista kauhutarinaa, mutta humoristiset elementit sekoittavat tunnelman, eikä teoksesta ole helppo saada otetta.
Väliajalle saatteleva Timo Ventolan kirjoittama ja Ella Törmikosken ohjaama Seeräuber Jenny – Komissario Sixten järnström-Rautavirran tutkimuksia on erikoinen, yllättävä ja paikoin hyvin hauska pätkä. Syntyy vaikutelma, että teatteriveteraani Ventola on päästänyt itsensä irti ja antanut itselleen luvan leikkiä. Kontinkieltä, yläluokkaista dekadenssia ja kovaksikeitettyä dekkaria kahden ”turkulaisen pissiksen” suomentamana. Turkulaisista pissiksistä toinen on vieläpä espanjalainen Isabel Muñoz. Pakkohan tuota on arvostaa, vaikka teoksesta huokuukin hienoinen keskeneräisyyden tuntu. Tapio Törrönen jää näyttelijöistä erityisesti mieleen.

Kokonaisuutena Pisarat on jälleen muutaman aiemman vuoden tapaan huolellisesti, mutta rennosti tuotettu kokonaisuus. Pituuskin on saatu pidettyä kurissa, väliaikoineen se kestää alle kaksi tuntia. Välijuontojen tilalla on tänä vuonna huumoriteemaan sopivasti vitsejä. Lyhytnäytelmien välillä joku näyttelijöistä käy aina kertomassa vitsin ja osa niistä on hauskoja. Vitsien keruuta on myös joukkoistettu. Teatterikävijät saavat kirjoittaa niitä paperilapuille väliajoilla.

Pisarat on hieno ja pitkään jatkunut perinne, joka ei näköjään vieläkään osoita jähmettymisen tai vanhuudenhöperöyden merkkejä. Muutenkin Pisarat katsoo mielellään, mutta Iiro Tuovisen vuoksi tämän missaaminen olisi silkkaa typeryyttä.

Pasi Huttunen