Synkkää mutta inspiroivaa teatteria

Ensi-ilta hiipi Joensuun Pakkahuoneelle varkain. Tiedotus Joensuun ylioppilasteatterin Uninäytelmästä oli kovin maltillista. Onneksi olen asemassa, jossa tieto tämän tyyppisistä asioista tavoittaa minut monia muita paremmin. Tämä esitys ei juurikaan kosiskele yleisöä, se ei ole trendikäs, eikä se tarjoa viihdyttävää pakohetkeä arjesta. Se ei myöskään ota taide keppihevosenaan kantaa tai pyri parantamaan kansan psykofyysista hyvinvointia teatterin keinoin. Tekijät keskittyvät tekemään taidetta,joka toki on yhteiskunnallista ja muodostuu tietenkin kannanotoksi – monellakin tavalla. Yyteeläisten August Strindberg -tulkinta teki minut hyvin onnelliseksi.
On aikamoinen ratkaisu lähteä tekemään jotain tämänkaltaista. Strindbergin teksti on sellainen, että siitä olisi tavattoman helppo tehdä aivan tappavan tylsä tulkinta – juuri sellainen, mitä pahimmillaan tarkoitetaan kun käytetään termiä ”tekotaiteellinen paska”. Joensuun ylioppilasteatterin menneisyydestä löytyy muutama esimerkki tällaisesta. Näytelmä on myös vanhahko, vuodelta 1901, joten lisähaasteena on sen perusteleminen, miksi se on esitettävä juuri nyt.

Näytelmässä Indra-jumalan tytär Agnes laskeutuu ihmisten maailmaan tutkimaan onko ihmisistä mihinkään. Lopputulos on tavallaan synkkää ja karmaisevaa nähtävää, sillä ihmislapset eivät järin mairittelevassa valossa näyttäydy. Toisaalta teksti avaa hienovaraisesti myös niitä yhteiskunnallisia syitä, joiden vuoksi kaikki on päin persettä. Teos herättää ajatuksia nihilismin sijaan. Pienet absurdin huumorin välähdykset eivät tee esityksen kuljetukseen katkoksia vaan niveltyvät mukaan hienosti. Niitä ei ole paljon, eivätkä ne ota tilaa liiaksi haltuun. Vitsien käytössä on oltu asianmukaisen varovaisia, kun teksti itsessään ei välttämättä niitä kaipaisi lainkaan. Muutamassa kohdassa en ollut aivan varma, onko kyse tahallisesta vai tahattomasta komiikasta.
Alkukuva, johon myös lopussa palataan on niin kliseinen, että kestää hetken aikaa ennen kuin esityksen imuun pääsee mukaan. Kovin pitkään ei kuitenkaan onneksi mene. Esitys parantaa muutenkin loppuaan kohti. Etenkin toinen puolisko on naseva, tehokas ja erinomainen.
Kauneusvirheenä ääniä, esimerkiksi Indra-jumalan repliikkejä, tulee välillä nauhalta tai kulisseista. Miettisin itse toista ratkaisua. Nyt ne lähinnä häiritsivät pelkistetyn tyylikästä kehystä,jossa pääosa asioista tapahtuu.

Näytelmä on nimensä mukaisesti unenomainen, eikä se operoi valvetodellisuuden logiikalla. Omassa logiikassaan se on järkkymätön ja tekijätiimi onnistuu välittämään tämän logiikan yleisöön saakka. Anna Ryynäsen ohjaustyö ansaitsee kiitoksen, sillä työ ei varmasti ole ollut helppo. En osaa sanoa kuinka suuri merkitys on ollut veteraaniohjaaja Timo Ventolan takapiruilulla, mutta varmasti hänestä on ollut apua.
Näyttelijät ovat pääpiirteissään sinut rooliensa kanssa. Etenkin Minja Yletyinen muuntautuu suvereenisti roolista toiseen ja loistaa lavalla. Sini Mustonen pääroolissa Agnesina hoitaa tonttinsa sinänsä hyvin ja hänen äänestään, silmistään ja kasvoiltaan välittyy paljon. Ilmaisuvoima tuntuu vain jotenkin tyrehtyvän jäykkyyteen kaulasta alaspäin. Koko ruumis ei ole mukana, vaikka rooli sitä näyttäisi vaativan. Veera Ylöstalo ja Heidi Löppönen ovat kokonaisvaltaisesti läsnä lavalla, joskin Löppönen kärsii alussa hiukan käynnistymisvaikeuksista. Tomi Lampén hapuilee välillä, mutta on parhaimmillaan silkkaa timanttia. Unto Koskinen on luotettava kuin Unto Koskinen konsanaan. Lisäksi hän ansaitsee erityismaininnan viiksistään.

Kaiken kaikkiaan Strindbergin näytelmä on hieno ja Joensuun ylioppilasteatteri onnistuu tekemään sille oikeutta.