Pekka Siitointa ei voi jättää pois kun käsitellään suomalaisia salatieteitä.
Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin teos Valonkantajat on saanut alaotsikon välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä. Johdannossa Valonkantajat mainostaa olevansa jotain parempaa kuin kuivan akateeminen esitys. Jotain muuta se kieltämättä onkin, ei kuitenkaan parempaa. Akateemisesta maailmasta teoksessa muistuttavat runsas lähteiden käyttö, niiden tarkka luettelointi ja suhteellisen selkeä viittaustapa. Teoksen kieli taasen on tuttua likasankojournalismista ja lukija kyllästyy hassunhauskoihin ”erikoisiin” ilmauksiin hyvin nopeasti. Esimerkiksi kuolemasta puhuttaessa vainaja ”siirtyi sateenkaaren taa” tai vainajan ”elintoiminnot nousivat lopulta eetteripyörretankoihin”.
Valonkantajat sisältää etupäässä pienoiselämänkertoja kuuluisista tai vaikuttavista suomalaisista salatieteilijöistä. Perusteellisesti käsitellään jokseenkin tunnetut Pekka Ervast, Aino Kassinen, Pekka Siitoin ja Ior Bock, mutta kirjaan mahtuu laajoja lukuja myös vähemmän tunnetuista henkilöistä. Luku Turun seksuaalimaaginen soturi Lin gHa-Rej alias Aswa Haidar el-Hayyat alias Reima Saarinen onkin teoksen parasta antia. En ollut koskaan kuullutkaan Saarisesta, vaikka tämän ”oppilaita” oli ainakin Mana Mana –yhtyeen laulaja Jouni Mömmö. Teos spekuloi myös Saarisen osuutta Mömmön romahtamiseen ja itsemurhaan. Mielenkiintoista on, etteivät tekijät ole pitkänkään kaivamisen jälkeen onnistuneet saamaan tietoa Saarisen varsinaisista opetuksista vaikka hänen seuraajiaan pitäisi olla elossa paljonkin. Asian ylle jäävä tumma varjo sopii teoksen luonteeseen.
Suomalainen ufologia, parapsykologia, hypnoosi ja sivupersoonailmiöt käsitellään parilla melko lyhyellä luvulla. Lukija ei enempää kaipaakaan, sillä nämä pintapuoliset katsaukset ovat teoksen vähiten kiinnostavaa materiaalia, lukuun ottamatta suomenmielisyydessään äärimmäistä Sigurd Wettenhovi-Aspaa käsittelevää osuutta. Wettenhovi-Aspan mukaan ihmiskunnan alkukieli oli kovasti suomea muistuttava, suomalaiset ihmiskunnan alkukansa ja esimerkiksi germaanit suomalais-ugrilaisen heimon haara. Pyramidit taas rakensivat fennoegyptiläiset ja sananakin pyramidit on lähtöisin suomalaisesta sanaparista pyhät raamit. Vastaavista erikoisista maailmanselityksistä teoksessa kerrotaan lähes joka luvussa.
Pekka Siitoin on saanut osakseen teoksen pisimmän luvun. Luku poikkeaa jonkin verran kaikista muista, sillä luvun kirjoitustyyli on kaikkein karnevalistisin ja teksti käsittelee kaikkein vähiten varsinaisia salatieteitä. Ainakaan uusnatsismia ei ole yleensä tavattu lukea salatieteisiin, vaikka yhteisiä piirteitä kieltämättä onkin. Siitoimen musta magia tietenkin mainitaan, mutta enemmänkin keskiössä on performanssi Pekka Siitoin, vuodet 1969-2003. Mm. nimet Luciferin arkkipiispa, rivologi ja valtakunnanjohtaja itselleen antanutta Siitointa käsitellään lähinnä kylähulluna ja tekijöiden kielellinen revittely on sen mukaista. Teoksen pisimpänä lukuna tämä rikkoo kokonaisuutta, mutta Siitointa ei myöskään voi jättää tällaisesta teoksesta pois. Avoin naureskelu natsismille ja destruktiiviselle alkoholismille olisi kuitenkin kannattanut jättää tietokirjassa sivummalle ja keskittyä teoksen kannalta olennaisiin teemoihin.
Valonkantajat on tarpeellinen teos. Yleisesitystä salatieteiden historiasta on kaivattu. Teos esittelee kohteensa Pekka Siitointa lukuun ottamatta neutraalisti, ottamatta mitään moraalisia saati moralistisia kantoja kohteidensa puolesta tai heitä vastaan. Tämä lähestymistapa on Häkkiseltä ja Iitiltä erinomainen valinta. Vaikka joukkoon mahtuu huijareitakin, näyttäisivät Valonkantajiin päätyneet ihmiset yleensä todella uskoneen saarnaamiinsa asioihin.
Tekijöiden taustatyö ja innostus aiheeseen on kiitettävällä tasolla, mutta valitettavasti likasankojournalismin kieli ja vakava tietokirjallisuus eivät sovi yhteen. Miksi kustannustoimittaja tai johdannossa kiitetyt työtä kommentoineet tahot eivät ole puuttuneet kieleen? Yksittäisissä lyhyissä teksteissä Häkkisen ja Iitin tyyli on toimiva, mutta teoksen kokonaisuudessa ei. Teosta voi silti suositella kaikille salatieteistä ilmiönä kiinnostuneille, sillä teoksen puutteet ovat enemmän tyylillisiä ja kielellisiä kuin sisällöllisiä. Ummikkolukija saattaa jopa hengästyä informaatiotulvan alla.
Perttu Häkkinen on käsitellyt teoksen aihepiiriä myös useissa Yle Puheen radio-ohjelmissaan, joita kiinnostuneet voivat etsiä Yle Areenasta.
Pietari Akujärvi