Sata minuuttia padottua kiimaa

Punahilkka-sadun uutuustulkinnasta Red Riding Hood – Punahilkka on jo ehtinyt muodostua kriitikkojen parissa konsensus, jonka mukaan leffa on huono. Punahilkkaa, eli Valerieta näytellyt Amanda Seyfried saa osin ansaitustikin kehuja roolistaan ja Gary Oldmanilla on leffassa hetkensä. Ohuet ja ohikiitävät, mutta hetkensä kuitenkin. Tarjolla olleista palikoista olisi voinut silti kasata huomattavasti paremman leffan.
Ylioppilaslehden elokuvakriitikko Jutta Sarhimaa lähtee konsensuksen sanelemille linjoille arviossaan ja toteaa: ”Red Riding Hood – Punahilkka on peittelemättömän nolo yritys rahastaa Harry Pottereiden ja Twilight-saagan faneja”. Leffa on kenties huono, mutta Sarhimaan arvio pisti silmään, koska hän on väärässä.

Yritys ei ole nolo. Itse asiassa elokuva ei jää laadussa kovin paljoa jälkeen vaikkapa Twilightista ja moni asia Harry Pottereissa on paljon nolompaa. Ja yritys on peitelty samojen kauniiden ihmisten ja maisemien taakse kuin muissakin viimeaikaisissa synkkyydessä vellovat nuoret kohderyhmäkseen ottaneissa tuotannoissa. Maisematkin ovat itse asiassa vaikuttavampia kuin Twilightissa. Sen toki myönnän, että rahastus taisi jäädä yritykseksi. Käsittääkseni viivan alle ei kauheasti jää.
Sarhimaa tyrmää leffan vielä loppukaneetillaan: ”Hömelö satujuoni ja karikatyyrimaiset henkilöhahmot torpedoivat hankkeen onnistuneesti”. Tuossakin hän on väärässä. Hömelö satujuoni nimenomaan tekee leffan tässä genressä ja karikatyyrit tukevat konseptia. Riding Hoodista olisi toki saanut upean taideleffan paremmalla tuotannolla, ohjauksella ja näyttelijävalinnoilla, mutta nyt valittu kohderyhmä ei olisi sitä taatusti silloin katsonut.

Tämäkin tulkinta Punahilkasta alkaa suoraviivaisena moraalisaarnana, mutta lopulta paha poika ei tietenkään ole paha poika, vaan ihastuttavan synkkä, kohtalon kaltoin kohtelema nuori mies, jonka tukka on trendikäs. Koko elokuvan tarkoitus on sykkiä padottua kiimaa, jotta olisi vetovoimainen. Vanhatkin ovat nuorekkaita ja muovisella tavalla kauniita.
Aika ajoin elokuvasta saa melkein vaikutelman, että ohjaajalla ja tuottajalla olisi taiteellista kunnianhimoa. Sikäli hienot bakkanaalit kyläläiset järjestävät luultuaan hoidelleensa susiongelman. Itse pahan suden tenhoa vähentää se, että se on ihan väärällä tavalla epäaidon ja halvan näköinen, mutta suden tarina palautuu niin hienosti takaisin ihmisen pienuuteen ja itsekkyyteen, että saavat anteeksi.
Huonoon soppaan käytetyt hyvät ainekset harmittavat minuakin, mutta eri syistä kuin muiden kriitikoiden.