KAIVOSVIIKKO – Kaivoksen kaivaminen kaivaa melkein aina maata myös hyvien yhteiskuntasuhteiden alta. Sen ovat osoittaneet monet kaivoshankkeet ulkomailla ja kotimaassa. Kotoinen, valtion ja kainuulaisten syliin kaatuva ympäristökatastrofimme Talvivaara, sekä esimerkiksi Joensuun ja Kontiolahden alueilla torpatut uraanihankkeet kertovat siitä, että kaivosten vaikutukset paikalliseen elämäntapaan ja luontoon on huomioitava yhä tarkemmin. Kaikille pitäisi jo olla selvää, että kaivostoiminta ei voi enää olla kolonialistista riistoa, eikä tuhota paikallisten elinoloja.
Tasapainoilu tuottojaan kaipaavien sijoittajien ja elämänlaatuaan vaalivien paikallisten välillä on hyvin vaikeaa.
”Kansainvälisesti kaivosalan yhteiskuntavastuun kehitys alkoi 90-luvulla. Ala alkoi itse puhumaan siitä, että tarvitaan yhteiskuntavastuuta, koska konfliktit eivät tee hyvää bisnekselle. Samaan aikaan oli jo syntynyt kansalaisjärjestöjä ja erilaisia Mining Watch –järjestöjä sekä alkuperäiskansojen kaivosvastaista toimintaa kaikkiin suurimpiin kaivosmaihin. 2000-luvulle tultaessa vastuuajattelu on laajentunut. Jonkinlainen herätys on tapahtunut kun kansainvälinen keskustelu on niin laajaa”, kertoo ympäristöpolitiikan professori Rauno Sairinen.
”Osakkeenomistajat, sijoittajat ja pankit ovat kiinnostuneita ympäristö- ja sosiaalisista vaikutuksista rahoituspäätöksiä tehdessään. Konflikteja syntyy kaikkialla, koska buumi on niin kova ja mennään alueille, joihin ei aiemmin ole kannattanut mennä. Toisaalta yhtiöt eivät halua minkään globaalin vastakampanjan kohteeksi.”
Sairinen vetää Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteellistä kaivostutkimusta, meneillään olevan kaivosbuumin vuoksi vahvassa nousussa olevaa tutkimusalaa.
”Se Sairisen porukka” onkin saanut huomiota jo laidasta laitaan. Joidenkin kaivoskriitikkojen mukaan yhteiskuntatieteellinen kaivostutkimus on kaivosyhtiöiden viherpesukone, mutta toisaalta alaan kunnolla perehtymättömät kaivosmyönteiset pitävät tutkijoita kaivosvastaisina hippeinä. Käytännössä kaivostutkimus kulkee jossain välimaastossa.
”Toisaalta teemme kriittistä, arvioivaa tutkimusta kaivostoiminnan poliittisista, sosiaalisista ja ympäristövaikutuksista. Samalla olemme myös mukana kehittämässä parempia toimintatapoja. On mahdollista ja mielekästä kehittää vastuullisempaa kaivostoimintaa. Vastuulliseksi itseään kutsuvat eivät välttämättä siinä onnistu ja on paljon viherpesua. On kuitenkin paljon myös aitoa toimintaa vastuullisuuden eteen. Tutkijoina emme ole mukana sen enempää kaivosmyönteisessä kuin kaivosvastaisessakaan liikehdinnässä.”
Suomi on yksi alueista, joissa kaivoshankkeita kehitellään entistä innokkaammin, vaikka maaperä täällä ei ole erityisen rikasta. Aiemmin ei meidänkään takapihoillemme ole kannattanut kuoppia kaivaa, mutta kasvava metallien ja mineraalien kysyntä muuttaa tilannetta.
”Puhutaan supersyklistä. Viimeksi sotien jälkeen oli tämmöinen vaihe, jossa luonnonvarojen käyttö oli voimakasta. Taloustieteilijöiden mukaan kyse ei siis ole vain buumista vaan isosta, globaalista myllerryksestä, jonka aiheuttaa kasvavien talouksien vaurastuminen.”
Tutkijan näkökulmasta kaivosinnostus perustuu silti osin katteettomiin lupauksiin.
”Kaivosten kansantaloudellisesta merkityksestä tulee välillä ylimitoitettuja arvioita. Siinä vaiheessa kun Talvivaara oli uusi, siitä piti tulla mieletön kultasuoni maan taloudelle. Toivoisin, että käytäisiin laajempaa kaivospoliittista keskustelua. Miten alaa kehitetään ja kuinka suuria uhrauksia sen eteen tehdään. Mihin kaivostoiminta saa mennä ja asetetaanko tarkempia rajoituksia? Mitä se vastuullisuus tarkoittaa käytännön tasolla?”
Vastuullisuus, green mining, kestävä kaivostoiminta ja muut ympäristön ja paikallisyhteisöjen huomioimista korostavat termit ovat vakiintuneet alan sanastoon, mutta sanojen merkityksestä ei ole selvyyttä tai yksimielisyyttä. Sairinen puhuu mieluiten vastuullisesta kaivostoiminnasta ja painottaa, että käsitteetkin ovat tärkeä tutkimuskohde.
”On olennaista ymmärtää, että eri kaivokset ovat erilaisia. Riippuu siitä, mitä kaivetaan ja ollaanko tunnelissa vai avolouhoksessa. Käytetäänkö kemikaaleja ja mikä on mittakaava? Kuinka pitkäaikaista kaivostoiminta on? Meillä Suomessa on ollut aina kaivostoimintaa, eikä kukaan ole puhunut siitä minäään ongelmana. Paikallisia haittoja on varmasti ollut, mutta mitään myllerrystä ei ole syntynyt. Paikallinen talous ja työllisyys ovat hyötyneet. Talvivaara on sitten se toinen ääripää, jossa on otettu isoja riskejä, eikä ole pystytty hallitsemaan niitä. Ongelmista on haittaa koko alalle. Jokainen voi ajatella, että minun kaivokseni on hyvässä kunnossa, mutta se ei riitä”, hän pohtii.
”Talvivaarahan on romauttanut kaivosalan maineen ja vaikuttanut hyvin voimakkaasti yleiseen mielipiteeseen. Olemme havainneet sen myös asennetutkimuksissa. Ihmisillä on kaivospaikkakunnilla epäilys, että voiko tulla samoja ongelmia kuin Talvivaarassa. Raahen kultakaivoksen osalta ihmiset reagoivat hyvin nopeasti ja nousivat heti barrikadeille. Ilman Talvivaaraa ei varmasti olisi noustu näin herkästi.”
Käytännössä ongelmana ovat ympäristöviranomaisten puutteelliset resurssit ja vaje asiantuntemuksessa.
”Viranomaiset eivät ole olleet valmiita kaivosbuumiin. Jokainen kaivos tarkoittaa ihan erilaisia päästöjä ja asioita. Asiantuntemusta pitäisi olla eri tilanteisiin. Kaivosala itsekin on ollut siinä ongelmissa”, Sairinen sanoo.
Toinen ongelma on itse kaivostoiminnan luonteessa, jossa vaaditaan hyvin suuret, kalliit alkuinvestoinnit ja niiden vuoksi on kova kiire saada tuotanto käyntiin, jotta sijoittajien luottamus säilyy.
”Nopeasti toimiminen voi tarkoittaa huolimattomuutta ympäristöasioissa tai vuoropuhelussa ja sitten voi tulla konflikteja. Samaan aikaan meillä on ympäristöviranomaisella asiantuntijaongelma ja resurssiongelma. Vesistöhaitat ovat se isoin kysymys. On ihan selvää, että yhteiskunnallinen paine on vaikuttanut ELY-keskusten toimintaan. Se paine ei saisi vaikuttaa ympäristöviranomaisten toimintaan. Kehittämistyötä on tehtävä. Tarvittaisiin esimerkiksi vahvempaa ympäristövaikutusten arvioinnin laadun seurantaa. Myös sosiaalisten vaikutusten arvioinnin vahvistaminen olisi tärkeää.”
Kansallista kaivosyhtiötä Sairinen ei pidä hyvänä ideana, vaikka sellaistakin ehdotellaan kiihtyvään tahtiin.
”Luulen, että asiat saattaisivat mennä huonompaan suuntaan. Valtiollisessa yhtiössä ongelma on, että poliitikot ovat sidoksissa yhtiöön, eivätkä kykene kriittisiin arvioihin. Ongelmat jäävät hoitamatta. Siitä on paljon esimerkkejä Suomessa, että valtiolliset yhtiöt eivät ole osoittaneet ainakaan parempaa vastuuta”, hän toteaa.
”Eri asia on sitten, investoiko valtio kaivostoimintaan. Onhan se Talvivaarankin iso osakas. Sekään ei ole ihan helppoa. Kun tulee ongelmia, niin onko se valtio, jonka ne pitää hoitaa? Ala on myös hyvin riskialtis investoijille.”
___
Yhteiskuntatieteellistä kaivantaa
Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteellistä kaivostutkimusta on tehty neljä vuotta ja tutkijoita on mukana kymmenkunta. Kaivosbuumin myötä vahvassa nousussa oleva tutkimusala on löytänyt rahoituksensa professori Rauno Sairisen palkkaa lukuun ottamatta yliopiston ulkopuolelta.
Meneillään olevia hankkeita on tällä hetkellä Vastuullinen kaivostoiminta –hanke yhteistyössä Oulun ja Lapin yliopistojen ja GTK:n kanssa sekä Kaivostoiminnan sosiaalisen toimiluvan edellytykset ja työkalut –hanke osana Tekesin Green Mining -ohjelmaa yhteistyössä Jyväskylän yliopiston, Pohjois-Karjalan ja Lapin liittojen sekä useiden kaivosyhtiöiden kanssa.
”Meillä on tällä hetkellä Suomessa vahvin kokonaisuus tällä tutkimusalalla, mutta emme tietenkään ole ainoita ja yhteistyö onkin tärkeää. Kansainvälisesti yhteiskuntatieteellinen kaivostutkimus on vahvinta Australiassa ja Kanadassa sekä USA:ssa. Australian suuntaan meillä on ollut eniten yhteistyötä. Tämä on tällä hetkellä vilkkaasti kehittyvä ala. Neljä vuotta sitten oli vielä vaikea löytää kirjallisuutta, mutta nyt sitä on alkanut ilmestyä”, Sairinen kertoo.
UEF:n kaivostutkimuksen verkkosivut
Kaivosaiheinen Uljas kysyy -keskustelutilaisuus keskiviikkona 20.2. kello 18
Kaivospolitiikan juupas eipäs -leikki