Pintaraapaisu rocklegendan elämään

Gene Vincent oli 1950-luvun rock and rollin aidoimpia ilmentymiä. Moottoripyöräonnettomuudessa vaurioitunut jalka teki hänestä marttyyrin, joka eli rockia joka tasolla. Merkittävyydessään Gene Vincent ansaitsisi definitiivisimmän mahdollisen biografian.
Mick Farrenin teos Race with the Devil jättää aiheeseen paneutumisessaan jonkin verran toivomisen varaa. Toki on huomioitava, että Vincent lukeutuu niihin artisteihin, joista ei ole saatavilla todella runsaasti tietoa ja lisäksi tiedoissa on eroja jopa miehen syntymäajasta lähtien.
Teoksesta ilmenee, ettei Vincentin ura koskaan kaupallisesti saavuttanut debyyttihitti Be Bop A Lulan veroista jatkoa, vaikka esimerkiksi Bluejean Bop, Race with the Devil sekä Pistol Packin’ Mama klassikoiksi muodostuivatkin. Vincentin taustayhtye Blue Capsin legendaarisin kokoonpano vaikutti valitettavan vähän aikaa ja erityisen suuri menetys oli kitaristi Cliff Gallupin eroaminen yhtyeestä.

Nahka-asuineen ja kokonaisvaltaisine lavaesiintymisineen Vincentillä oli suuri vaikutus Doorsin Jim Morrisoniin. John Lennonin Plastic Ono Bandin esiintyessä Torontossa vuonna 1969 muihin esiintyjiin lukeutui mm. I’m Back and I’m Proud-albumillaan comebackin tehnyt Gene Vincent. Hänen taustayhtyeekseen suunniteltiin alun alkaen Doorsia, mutta loppujen lopuksi tehtävän sai hoitaakseen Alice Cooperin yhtye.
Imagollisesti Vincentistä alkoi jatkumo, johon ovat laskettavissa kuuluviksi esimerkiksi Iggy Pop ja Sid Vicious. Teoksen diskografia-tiedot ansaitsevat tarkkuudessaan ehdottomat kiitokset.
Lisäksi oman lukunsa saa täysin ansaitusti myös Vincentin esiintyminen Lahdessa ja Helsingissä lokakuussa 1964 sekä hänen vaikutuksensa 1970-luvun lopun fiftariboomiin maassamme.