Teatteriin astellessani odotin mielenkiintoista, mutta kohtalaisen laimeaa elokuvaa. Harvoin leffa pääsee näin roimasti ylittämään odotukset.
Harvoin myöskään tulee ajatelleeksi, kuinka voimakas ilmaisutapa tanssi on. Kun puheen, laulun, kynän tai siveltimen sijaan käytetään suoraan ja konkreettisesti ihmisen ruumista, niin se iskee helposti syvälle. Tämä käy melkein ahdistavan selkeästi ilmi tanssielokuvasta Pina 3D.
Saksalaisen tanssija-koreografin Pina Bauschin (1940–2009) teokset käsittelevät voimakkaita tunteita, sukupuolirooleja ja vallankäytön kysymyksiä. Hän yhdisteli kokeilevaa teatteria vapaaseen tanssiin ja elokuva on toteutettu samassa hengessä. Win Wenders ohjasi elokuvan Bauschin kunniaksi ja samalla leffa tekee pioneerityötä yhtenä ensimmäisistä 3D-tekniikalla tehdyistä taide-elokuvista.
Elokuvassa urbaani ympäristö loputonta kierrostaan kulkevine metroineen, ajoradoillaan ohi kiitävine autoineen ja rapistuvine tehdasympäristöineen luo jyrkkiä kontrasteja vapautta henkivälle tanssille. Lisäksi se vittuilee varsin suoraan klassiselle baletille tanssikenkiin tungettuine lihapaloineen ja tutussa grand pliétä tekevine vanhoine miehineen.
Usein ajatellaan, että modernia tanssia on vaikea ymmärtää, mutta Pinaa katsoessa on vaikea ymmärtää puhetta vaikeudesta. Ruumiit puhuvat siinä selkeästi ja kuuluvasti. Elokuva nojaakin lähes täysin ruumiinkieleen ja sen näyttävään esille tuomiseen. Tanssijoiden haastatteluissakin puhe on usein vain ääniraitana ja kuvassa tanssijan ilme ja olemus kertoo vähintään yhtä paljon kuin ääniraita.
3D-toteutus oli kerrankin täysin perusteltua. Se toi tanssikohtauksiin ihan kirjaimellisesti syvyyttä ja teki niistä vaikuttavampia. Joku perustoimintaleffa muuttuu yllättävän harvoin paremmaksi 3D-efekteillä, koska niitä räjähdyksiä on nähnyt jo niin paljon. Loppujen lopuksi ihmisen ruumis on aika paljon iänikuista pyrotekniikkaa sykähdyttävämpi juttu, kun Wenders tuo sen näin vaikuttavalla tavalla valkokankaalle.
Katsoin elokuvan tanssitaiteilija Anna Venäläisen kanssa. Hän piti elokuvaa tarpeettoman pitkänä. Tanssikohtaukset olivat voimakkuudessaan ja intensiivisyydessään melko vaativia katsottavia, joten tiiviimpi, noin tunnin leffa olisi riittänyt.
Itse pysyin liimattuna penkkiin tunti neljäkymmentäviisi minuuttia kiinnittämättä huomiota pituuteen. Minulle se kaikki oli uudempaa ja vaikuttavampaa kuin vuosia tanssineelle ja sitä seuranneelle. Se siitä, että tanssielokuva kiinnostaisi vain tanssijoita.
Anna Venäläisen haastattelu Uljaassa 4.11.