Jarmo Korhonen voi olla nousemassa merkittäväksi tietokirjailijaksi ja lähihistorian tutkijaksi. Vielä toistaiseksi hänen kirjoistaan kiinnostutaan enemmän kirjailijan henkilöhistorian vuoksi kuin niiden kirjallisten ansioiden takia. Tällä uralla tuore kirja Vallantavoittelijat (2017) on sivupolku, mutta riemastuttava sellainen.
Vallan sisäpiireihin on vaikea päästä ja vielä vaikeampaa siellä on pysyä. Vaalirahakohun jälkeen Jarmo Korhonen pudotettiin keskustan sisäpiiristä. Yleensä pudonnut nuolee haavansa, viettää hiljaiseloa ja pyrkii takaisin, kun aika on tehnyt tehtävänsä. Korhonen valitsi toisin. Poliittisen pääomansa ehdyttyä hän nousi perunakuopasta ja heittäytyi täysin voimin tietokirjailijan uralle.
Korhonen käsittelee Vallantavoittelijoissa presidenttiehdokkaat yksi kerrallaan, seuraavaksi neljän suuren puolueen eduskuntavaaliasetelmat ja keskeiset henkilöt. Kolmannessa osassa ovat vuorossa henkilökuvat Hjallis Harkimosta, Seppo Kääriäisestä ja Timo Laanisesta. Kirja päättyy liitteeseen kokoomuksen vaalirahapetoksesta vuosilta 2005–2009, jossa Korhonen väittää puolueen pelastaneen kuralle menneen taloutensa kierrättämällä toista miljoonaa euroa Sauli Niinistön vaalikampanjaan tarkoitettuja varoja puolueen käyttöön.
Presidenttiehdokkaista Korhonen esittää pääosin pilkallisia huomioita. Esimerkiksi perussuomalaisten Laura Huhtasaaresta Korhonen käyttää nimitystä Keisarinna HuhtaTsaari. Tsaari on erehtymätön, sillä hänen valtansa tulee suoraan Jumalalta. ”Jussi Halla-aho on hänen profeettansa.” Sauli Niinistö taas on rakastunut mies. ”Hän on rakastunut tasavallan presidentin arvoon, virkaan ja valtaan.”
Entiselle työtoverilleen Matti Vanhaselle Korhonen tarjoaa kirjassa kannusteeksi vaaleihin tangoa Pettäjän tie. Vasemmistoliiton Merja Kyllönen on Korhosen mielestä ”mahottoman mukava sosialisti”, mutta myös hän saa osansa Korhosen tylytyksestä:
”Kyllönen on onnellisimmillaan kotonaan Suomussalmella. Hän on intohimoinen japanilaisen raa’an kalan, sushin syöjä, joka rakastaa metsänhoitoa. Merjan mieliasu kotona Mäntyniemessä ja Suomussalmella olisivat koirankusetushousut, virttynyt t-paita ja menestyskengät crocsit. Hänen bravuurivaateasunsa on ’persevakohousut’, joissa hän viihtyy parhaiten. Kansalla olisi kansanomainen johtaja.”
Ei Korhosta sentään voi syyttää siitä, että hän pelkästään haukkuisi poliitikkoja. Presidenttiehdokkaita käsittelevä osuus Vallantavoittelijoissa loppuu kauniiseen, koruttomaan toteamukseen: ”Paavo Väyrynen on hyvä ihminen.”
Omalle puolueelleen keskustalle Korhonen ennustaa rökäletappiota vuoden 2019 eduskuntavaaleissa. Juha Sipilä ei ole suosittu eikä hänen hallituksensa ole tehnyt keskustalaista vaan kokoomuslaista politiikkaa. Puolueen sisäiset jakolinjat eivät ole Korhosen mukaan koskaan olleet näin suuret. Liberaalien ja lestadiolaisten liitto johtaa keskustaa: lestadiolaiset saivat Sipilän pääministeriksi ja liberaalit vastineeksi kaikki muut keskeiset paikat puolueessa. Perinteisempää keskustalaisuutta edustavat halutaan joko savustaa ulos tai pitää takarivissä ilman vaikutusvaltaa.
Keskustan ainoaksi mahdollisuudeksi Korhonen näkee puheenjohtajan vaihtamisen. Sipilän on luovuttava vapaaehtoisesti tai jonkun on uskallettava haastaa hänet puoluekokouksessa. Lisäksi pitäisi lopettaa käytäntö, jossa edustajat äänestävät arkipäivinä Helsingissä kokoomuslaisen politiikan puolesta ja puivat viikonloppuisin maakunnassa nyrkkiä itse tekemilleen järjettömille päätöksille. Muuten keskusta saa historiansa heikoimman vaalituloksen.
Korhosen teksti keskustan sisäisestä tilasta ja seuraavien vaalien asetelmasta on mielenkiintoista ja oikean suuntaista poliittista analyysia, mutta vaaleihin on vielä aikaa. Vieraillessaan Pressiklubissa marraskuussa 2017 Korhonen kertoi halunneensa ”lyödä porukan hereille”. Vallantavoittelijoista paistaa, että Korhonen haluaa vaihtaa paitsi puolueen linjan, myös käytännössä kaikki sen johtohenkilöt. Erityisesti raa’asti hän pilkkaa niitä, jotka olivat kaatamassa häntä pois puoluesihteerin paikalta. Juha Rehulasta – joka on aina halunnut olla kuin Seppo Kääriäinen – Korhonen toteaa:
”Siinä missä Kääriäinen purki keskustajohtajan paineita kiskaisemalla koskenkorvapullon yhdellä kulauksella koneeseen ja syömällä yhteen menoon kolme kappaletta sinistä lenkkiä, herkkä Rehula on kärsinyt uniongelmista ja loppuun palamisesta. Hän kului etulinjassa puhki, ulos politiikasta. Virtaa ei enää ole. Ministeriputki on lopullisesti poikki. Joutaa varpaita liplotella laiturinnokassa kesähelteellä.”
Kokoomus taas porskuttaa gallupien kärjessä ja heikossa asemassa olevien hallituskumppanien keskittyessä sisäisiin asioihinsa, se pääsee määrittelemään politiikan sisältöjä. Kokoomus oli kuitenkin vielä äskettäin sisäisesti hajanainen, sillä Alexander Stubb kaadettiin ja tilalle nostettiin Petteri Orpo.
Demareista ja perussuomalaisista Korhosella ei ole juurikaan kiinnostavaa sanottavaa. Ehkä häneltä puuttuvat samanlaiset sisäpiirin lähteet kuin hänellä vaikuttaisi olevan kokoomuksen ja etenkin keskustan sisällä.
Teoksen viimeinen varsinainen luku käsittelee Timo Laanista, Korhosen vastustajaa keskustan puoluesihteerivaalissa 2012. Ruoskaa ei teoksessa säästellä ylipäätään, mutta viimeisessä luvussa otetaan muutama askel vauhtia, kierretään vartalolla voimaa ja mäjäytetään oikein olan takaa. Korhonen maalaa Laanisesta kuvan keskustan likaisten temppujen osaston johtomiehenä. Hän näyttäytyy taitavana, mutta moraalittomana strategina, joka ei kaihda keinoja ja joka on aina voittajan puolella. Hänen oppinsa kuuluu: ”älä tunnusta mitään, älä pyydä mitään anteeksi”.
Korhonen väittää jopa Laanisen naamasta näkyneen inhon ja vastenmielisyyden maalaiskeskustalaisia ja väyrysläisiä kohtaan. Puoluesihteeriksi häntä ajoi paljas vallanhimo eikä keinoja kaihdettu.
”Minä tulin tuntemaan vääräuskoisiin kohdistetun puukon myös teräpuolelta. — Laaninen leimasi julkisesti puoluetoimiston työntekijät puolirikollisiksi. Laanisen ja liberaalileirin valtavista ponnisteluista huolimatta poliisin tutkintakynnys ei kohdallani koskaan ylittynyt.” Luvun lopuksi Korhonen toivottaa kampittajalleen monia armorikkaita vuosia.
Vallantavoittelijoiden luokittelu on hankalaa. Siinä perataan poliittista lähihistoriaa, maalataan henkilökuvia lavealla pensselillä, tehdään ennusteita lähitulevaisuuden valtiollisista vaaleista ja rusikoidaan poliittisia ja ehkä henkilökohtaisiakin vastustajia. Siinä tasapainoillaan hyvän maun rajoilla ja toisaalta tehdään aitoa poliittista analyysiä ja historiankirjoitusta.
Korhosen mukaan Vallantavoittelijoiden tyylilaji on hyväntahtoinen satiiri. Luonnehdinta on satiiria jo itsessään, sillä kirja sisältää peittelemättömän pahantahtoisia henkilökohtaisia hyökkäyksiä. Hakematta mieleen tulee klassikkoteos Tamminiemen pesänjakajat (1981), joka on hersyvän hauska mutta piinallisen todenmukainen.
Joitakin sääntöjä Korhosella kuitenkin on: hän ei pilkkaa kenenkään ulkoisia ominaisuuksia eikä käsittele poliitikkojen puolisoita tai sukulaisia, elleivät nämä ole valmiiksi julkisuuden henkilöitä. Korhonen heittää muutaman raflaavan väitteen Venäjän vakoiluun ja pakolaiskriisin liittyen, ehkäpä tarkoituksella medialle täkyksi, mutta menkööt ne satiirina läpi.
Korhonen ei muista teoksistaan poiketen esitä lähdeviitteitä. Monet hänen lainauksensa kyllä tunnistaa valtakunnallisesta julkisuudesta tai alan kirjallisuudesta, mutta niitä ei pääse tarkistamaan.
Miksi Korhonen on tehnyt tämän kirjan ja ylipäätään ryhtynyt kirjailijaksi? Motiiveja arvuutellaan harvoin kenenkään kirjailijan kohdalla yhtä paljon kuin Korhosen. Aina nousevat esiin puheet katkeruudesta ja kostosta. Se ei ole ihme. Korhonen on ahkera arkistojen koluaja, oikeuden pöytäkirjojen säntillinen dokumentoija, entinen politiikan sisäpiiriläinen ja erinomainen kirjoittaja. Hänet leimattiin vaalirahakohun pääsyylliseksi, vaikka poliisilla ei ollut syytä edes tutkia hänen toimiaan. Jos on luurankoja kaapissa, Korhosta on syytäkin pelätä.