Anna Estola ja Maija Yrjölä ilahduttavat klovneriasta lainailevalla työskentelyllään.
Vilja Itkosen ja Susanna Åken käsikirjoittama sekä Itkosen ohjaama teos paketoi samaan teokseen sekä Anton Tšehovin Kirsikkapuistoa että tarinan Elias Lönnrotin matkoista – sekä henkisistä että hiihdetyistä.
Parin tunnin näytelmään on ahdettu niin paljon asiaa, että itse asiassa jo ensimmäinen, noin tunnin ja kymmenen minuuttia kestävä puolisko toimisi kokonaisena näytelmänä. Toiselle puoliskolle tulee hiukan hämmentyneenä, mutta sekin viedään loppuun saakka ja kokonaisuus täydentyy edelleen. Toinen puoli ei samaan tapaan kantaisi itsenäisenä näytelmänä (mikä ei ole toki tarkoituskaan), ja siinä on alusta saakka hiukan laskeutumista edeltävän loppuliidon tuntua, mutta näytelmä pysyy siivillään oikein hyvin loppuun saakka.
Tarinoita yhdistävä juonne on katoavaisuuden ja kuolevaisuuden pohdinta. ”Kuolema kaunistaa kieroimmankin kulkijan”, todetaan, mutta lopputulos ei ole synkkä tai kyyninen. ”Jokainen ihminen jättää tahran”, toteavat Itkonen ja Åke käsiohjelmassa lohdullisesti. Teos on synkistä teemoistaan huolimatta hauska, ja vieläpä niin, että huumori ei ole päälleliimattua kevennystä vaan kumpuaa siitä, että ihmiset nyt vain ovat aika outoja olentoja. Erityisen upea ratkaisu on sekoittaa klovneriaa Kirsikkapuisto -tarinan hahmoihin. Näyttelijöiden hiottu, rautalangasta nautinnollisen perusteellisesti vääntävä fyysinen ilmaisu kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Teoksen koreografiat tukevat tarinaa saumattomasti ja ovat yksinkertaisuudessaan kauniita ja tehokkaita.
Välillä Kirsikkatahra kulkee ilkeyden rajoilla. Kajaanilaisia parodioidaan rajusti, ja se on toki hauskaa, mutta tiukkapipoisempi kajaanilainen ei ehkä arvostaisi. Samalla kajaanilaiset ovat teoksen ainoa palikka, joka ei tunnu saumattomasti istuvan muuhun kokonaisuuteen ja jää hiukan irralliseksi. Näin täyteen ahdetussa teoksessa voinee silti pitää saavutuksena sitä, että kokonaisuus pysyy näinkin hyvin kasassa.
Absurdimman huumorin puolelle mennään kun ryyppäämään ryhtyneen ja sammuneen Lönnrotin herättely rakennetaan toisinnoksi Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Lemminkäisen äiti. Kuolleen herättämistä kai tämäkin tavallaan. Itse ainakin nukun aika sikeästi jos olen juopotellut.
Näyttelijäntyöstäkään ei ole pahaa sanottavaa. Anne-Mari Jokinen Kuoleman roolissa käynnistyy hiukan hitaasti, mutta sitten vauhtiin päästyään osoittautuu aivan erinomaiseksi. Karri Kejonen on jo silkalta olemukseltaan ja ruumiinrakenteeltaan täydellinen valinta Eliaksen rooliin ja tekee työnsä hyvin. Erityisen mieleenpainuvaa työtä tekevät Anna Estola ja Niko Rotko, jotka saavat pienillä eleillä, liikkeillä ja ilmeillä välitettyä tavattoman paljon. Maija Yrjölä väläyttelee hetkittäin todellisia komedian taitoja. Minttu Hellstén tekee yksinkertaisen, mutta ilmeikkään roolityön, jota on ilo katsella. Åke ei juuri punnerra itseään esiin vaan jättäytyy luultavasti tarkoituksella hiukan muiden varjoon, mutta hänenkään työskentelyssään ei ole valittamista. Ammattimainen ote läpäisee teoksen näyttelijäntyön ja ohjauksen.
Lava on yksinkertaisesti lavastettu ja pääasiallisina elementteinä ovat puiset kaapelikelat, jotka taivutellaan moneen tehtävään. Paidat, joita Kuolema kerää taustalla olevalle narulle, ovat eloa tuova lisä. Samalla tavalla yksinkertaista, vähäeleisesti teosta tukevaa on Minttu Hellsténin tekemä musiikki. Kaikkiaan musiikki ja näytelmän visuaalinen ilme nivoutuvat hienosti yhteen. Senkin osasivat.
Erittäin vaikuttava debyytti maaliskuussa perustetulle teatteriryhmä Perijuurelle. Toivottavasti ryhmästä kuullaan pian lisää.
Pasi Huttunen