Tähtisilmän tarina
Kissin originaalikvartetin jäsenten elämäkerroista viimeisenä ja kenties kaikkein kiinnostavimpana vuorossa on Paul Stanleyn tarina. Puhtaasti musiikillisesta aspektista tarkasteltuna mielenkiintoa lisää se, että Stanleyn repertuaariin leadvokalistina ovat kuuluneet Kissin tuotannon kaikkein suurimmat hitit ja myös monet muut keskeiset helmet. Yli 400- sivuinen teos vahvistaa monia aikaisemmista yhteyksistä tutuksi tulleita seikkoja, mutta tuo toki esiin myös liudan uusia. Stanleyn tarinaa voinee pitää tyypillisenä kurjuudesta kuuluisuuteen -kehityskertomuksena. Toisesta korvastaan kuuron ja kaltoin kohdelluksi tulleen nuorukaisen pelastajaksi tarjoutui musiikki. Peloista ja epävarmuudesta kärsinyt Stanley loi myöhemmin alter egokseen Starchildin kaltaisen, runsaasti palvontaa osakseen saaneen supersankarin. Ennen rock and rollin ja britti-invaasion kolahdusta Stanley piti myös klassisesta musiikista. Hänen keskeisimmiksi diggauskohteikseen rockin saralla muodostuivat esimerkiksi Slade, Humble Pie ja Grand Funk Railroad, joiden kaikkien konserteissa vallitsi suorastaan hurmoksellinen ilmapiiri. Erityisesti Humble Pien johtohahmosta Steve Marriottista ja hänen kaikkensa antaneesta lavaesiintymisestään muodostui Stanleylle keskeinen esikuva. Brittibändeistä Stanleyn suosikkeja olivat lisäksi erityisesti Led Zeppelin. The Who ja Free, joista viimeksi mainitun suurhitin Alright Now pastissiksi Stanley kirjoitti Kissin kakkosalbumi Hotter than Hellin nimiraidan. Stanley osoitti lahjakuutta myös koulussa. Hän pyrki New Yorkin The High School of Music & Artiin, josta valmistui 1970. Stanleyn aloittaessa kyseisessä opinahjossa sieltä olivat juuri valmistuneet laulajatar/lauluntekijä Laura Nyro sekä barokkipoppia ansiokkaasti edustaneen Left Banke-yhtyeen jäsenet. Kun Stanley aloitti opinnot, kirjoilla samassa koulussa oli esimerkiksi Janis Ian. Siirryttäessä käsittelemään Kissin vaiheita Stanleyn musiikillisista yhteistyökumppaneista etenkään rumpali Peter Crissiä ja kitaristi Ace Frehleytä ei teoksessa totisesti kohdella silkkihansikkain. Sitä vastoin Stanley nostaa kenties hieman yllättäen esiin Gene Simmonsin musiikilliset taidot kaksikon musiikillisen yhteistyön alkuvaiheessa. Hän kehuu Simmonsia sekä biisintekijänä että basistina ja tunnustaa Genen osuuden useissa Kissin debyyttialbumin kappaleissa. Esimerkiksi kyseisen pitkäsoiton kirkkaimpiin helmiin lukeutuvien Strutterin ja Black Diamondin riffit olivat Simmonsin käsialaa. Iäkkäintä antia Kissin esikoisella edustaa Firehouse, jonka Stanley kirjoitti The Moven vuoden 1968 singlehitin Fire Brigaden innoittamana. Uransa alkuvaiheessa Kiss pääsi keikkailemaan muun muassa The Moven johtohahmon Roy Woodin myöhäisemmän yhtyeen Wizzardin kanssa. Kiss toimi lämmittelyesiintyjänä esimerkiksi Black Sabbathille, Blue Öyster Cultille sekä intiaaniyhtye Redbonelle. Debyyttihitti Rock N’ Roll All Nite oli niin ikään Stanleyn ja Simmonsin yhteistyötä. Se työstettiin kahdesta kappaleesta, joista toisesta vastasi Stanley, toisesta Simmons.
Kissin noustua lopulta supertähtisarjaan Aliven julkaisun myötä 70-luvun jälkimmäisen puoliskon musiikilliset ja myös muut tapahtumat käydään suhteellisen nopeasti läpi erityisesti vuoden 1977 Love Gun -pitkäsoitosta eteenpäin. 80-luvun alkupuoli merkitsi Kissille silkkaa taistelua. Kunnianhimoinen Music from the Elder -pitkäsoitto epäonnistui etenkin kaupallisesti ja Ace Frehleyn saatua potkut Kiss kamppaili kitaristivaihdosten kanssa. Rankka Creatures of the Night – pitkäsoitto ei sekään erinomaisuudestaan huolimatta vielä menestynyt, mutta sitä seuranneilla albumeilla Kiss nousi jälleen lähelle ykkösdivisioonaa. Näin siitäkin huolimatta, että Gene Simmons keskittyi näihin aikoihin ensisijaisesti elokuvauraansa. Vasta Bruce Kulickista yhtye sai riveihinsä pitkäaikaisen keppimiehen. Brucen isoveli Bob Kulick oli muuten käynyt Kissin koesoitossa joulukuussa 1972 ja hän oli mukana Creatures of the Nightin tavoin vuonna 1982 ilmestyneen kokoelman Kiss Killers neljällä uudella kappaleella, joista Nowhere to Run on eräs yhtyeen kyseisen vuosikymmenen parhaista yksittäisistä suorituksista. 90-luvun alkuun ajoittunut Crissin korvanneen rumpali Eric Carrin kuolema oli Stanleylle kova paikka, mutta silti Carrin taistellessa syöpää vastaan Kiss levytti jo uutta tuotantoa aikaisemmin muun muassa Alice Cooperin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tulleen Eric Singerin kanssa. Vuoteen 1996 sijoittuneessa originaalikokoonpanon paluussa oli keikkojen osalta huippuhetkensä, mutta Psycho Circus-pitkäsoiton soittajatiedot jäävät edelleen vajaiksi, eikä edelleenkään ole varmaa, kuullaanko albumilla juuri lainkaan Crissin ja Frehleyn soittoa. Viimeksi mainitun yhtyeessä on korvannut 80-luvun loppupuolella yhtyeessä Black N’ Blue vaikuttanut Tommy Thayer. Omista demoneistaan, joita Stanley valottaa teoksessa avoimesti, hän pääsi lopullisesti näyttelemällä Oopperan kummituksen pääosan Torontossa vuonna 1999. Kissin myöhäisemmästä tuotannosta viimeisin pitkäsoitto, lokakuussa 2012 julkaistu Monster saa teoksessa liki pitäen klassikkolevyn statuksen. Silti Stanley itse myöntää Kissin klassikkokappaleiden kuuluneen joidenkin ihmisten elämään jo neljäkymmentä vuotta. Tietyt 80-luvun hitit uppoavat kuitenkin hieman nuorempaan yhtyeen diggarikuntaan, vaikkei niillä Stanleyn mukaan ole vastaavalla tavalla aikaa puolellaan. Stanleyn biografia on kiinnostavaa ja myös viihdyttävää luettavaa. Kyseessä on silti hänen näkemyksensä asioiden kulusta. Elämäkerta vahvistaa osaltaan odotustenmukaisesti käsitystä, jonka mukaan Stanley on ollut Kissin kantava voima. Hän myös lienee myös monen suosikkijäsen yhtyeessä. Paljosta hyvästä ja monista kiinnostavista ja inhimillisistä yksityiskohdista huolimatta myös ilmeiset kliseet ovat teoksessa käsittelyssä siinä määrin runsaasti, että Stanleyn elämäkerrasta muodostuu ansioistaan huolimatta kokonaisuutena hienoinen pettymys.