Entäpä lehmän äitiys? Emäntä kertoo, että ainakin vielä toistaiseksi heidän tilallaan lehmät saavat viettää noin vuorokauden, korkeintaan viikon vasikkansa kanssa. Jos äiti ja lapsi saavat olla yhdessä kauemmin, eroahdistus on emännän mukaan sitä suurempi. Siksi jatkossa lypsytila aikoo palata entiseen käytäntöönsä, jossa lehmä saa nuolla vastasyntyneen vasikkansa kuivaksi, minkä jälkeen ne erotetaan toisistaan omiin karsinoihinsa. Emäntä perustelee ratkaisua myös sillä, että äidin ja lapsen liiallinen läheisyys aiheuttaa vasikoille napa- ja keuhkotulehduksia. Loppukaneetiksi emäntä tässä äitienpäiväkolumnissaan vielä nasauttaa, että ihmisten ja eläinten elämä vain on hiukan erilaista.
Ei ole, oikaisee Elisa Aaltolan ja Sami Kedon toimittama Eläimet yhteiskunnassa -kirja. Toki meissä on eroavaisuuksia, kuten kaikissa eläinlajeissa yleensäkin, mutta samalla tavalla kokevia, tuntevia ja tiedostavia yksilöitä me kaikki olemme. Eläinten kyvyt ja arvo kuitenkin sivuutetaan, jotta järjestelmällinen lajisorto pysyy mahdollisena.
Eläimet yhteiskunnassa -kirjassa suhdettamme eläimiin, niiden asemaa ja käyttöä ruoditaan muun muassa median, mainonnan, lainsäädännön, taiteen, tieteen, filosofian ja runouden kautta. Teoksen kirjoittajat ovat suomalaisille tuttuja esseistejä, tieteentekijöitä ja taiteilijoita.
Ihmiskeskeinen, eläinten massa-alistamiseen ja voitontavoitteluun perustuva tehotuotanto on tehnyt luonnollisesta epäluonnollista ja epäluonnollisesta eläinten arkea. Sen mukaan äidinrakkaus on pahasta, emakkohäkki tarpeellinen ja tieteen nimissä eläimiä voi silputa fyysisesti ja henkisesti miten huvittaa.
Ihminen käyttää ja tappaa eläimiä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, oli se sitten moraalisesti oikeutettua tai ei. Paradoksaalista kyllä, samalla ihminen haluaa elää yhteiskunnassa, joka edustaa oikeudenmukaisuutta ja väkivallattomuutta. Nyky-yhteiskunta onneksi auttaa haluttomuutta luoda yhteyksiä oman vastuun ja muiden kärsimysten välille. Kun maailma on kiiltävää pintaa, eikä teurastamoilla ole lasiseiniä, on helppoa sivuuttaa eläinteollisuuden sisällä elävien hätä. Yhteiskunta elää Vyöhykkeen (eläinteollisuuden) ehdoilla, kuten Antti Nylén kirjassa murahtaa.
Edes tavallisesti viisaiksi ja oikeudenmukaisiksi mielletyt lait eivät suojele eläimiä. Eläinsuojelulainsäädännön tarkoituksena on suojella eläimiä tarpeettomalta kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta sekä edistää eläinten hyvinvointia ja hyvää kohtelua ilman, että eläinten käyttöä sinänsä rajoitetaan. Julkisoikeuden VTT Birgitta Wahlberg sanoo saman suomeksi: hyvinvointilaki sallii siis merkittävän kivun tuottamisen eläimille sekä eläinten pitämisen olosuhteissa, joissa ne eivät voi toteuttaa luontaisia käyttäytymismallejaan. Siksi porsaita saa kastroida ilman kivunlievitystä, ketun sulkea pieneen metallihäkkiin sekä munintakoneeksi pakotetun kanan ahtaa ”virike”häkkiin.
Lain ristiriitaisuutta maustaa se, että eläimet eivät ole samanarvoisia lain edessä. Lemmikkikoiraa laki kohtelee huomattavasti suopeammin kuin esimerkiksi ”maukkaiden” rintapalojensa takia kävelykyvyttömiksi jalostettuja broilereita.
Kirjassa pohditaan suhdettamme eläimiin myös eläintarhojen kautta. Kaisa Ansamin teksti käsittelee näin kesälomakauden lähestyessä ajankohtaista Särkänniemen delfinaariota ja sen epävirallista historiikkia. Tampereen delfinaariota on puolustettu muun muassa sillä, että se auttaa ihmisiä ymmärtämään luontoa ja kohtelemaan sitä paremmin. Nurinkurista kyllä, myös Tampereen delfiinit on metsästetty jahtaamalla niitä ensin moottoriveneillä, erottamalla perheistään ja rahtaamalla sitten merestä betonialtaaseen. Harva taitaa tietää sitäkään, että yksi Särkänniemen delfinaariota varten napatuista delfiineistä kuoli pian vangitsemisensa jälkeen ja kaikessa hiljaisuudessa sen tilalle metsästettiin uusi yksilö.
Eläimet yhteiskunnassa -kirjan päättää Jenni Haukion voimakassävyinen, eläimen näkökulmasta kirjoittama runo Suojele, älä tuhoa. Runossa kertojina ovat ainakin betonialtaassa kiertävä delfiini, emoltaan riistetty juottovasikka, teurasautoon piiskattu emakko sekä metsänreunaan tuijottava turkistarhan ketunpoikanen.
Kirjan ilmestymisen aikoihin runo nousi hetkeksi otsikoihin, sillä turkistarhaajien liiton puheenjohtajan mukaan presidentin puoliso elää satumaailmassa. Puheenjohtaja kun ei usko eläimen tuntevan runon kuvailemaa kärsimystä tai tietävän mitään tulevaisuudestaan.
Teini-ikäisenä Peter Singerini lukeneena ja eläinoikeusfilosofian omaksuneena vegaanina saatan olla jäävi tällaisia arvioita kirjoittamaan, sillä olen jo lähtökohtaisesti tekstin puolella. Eläimet yhteiskunnassa on onneksi sen verran asiantunteva ja samalla monipuolinen teos, ettei sen kehuja tarvitse perustella pelkillä omilla motiiveilla.
Ihminen on itsekäs, itsestään kiinnostunut eläin. Siksi suhdettamme eläimiin ja etenkin eläinteollisuuteen voisikin lähestyä pohtimalla, mitä eläinsuhteemme kertoo meistä. Kuten Lea Rojola kirjassa toteaa: Keitä olemme me, jotka kiinnostuneina mutta myötätunnotta tarkkailemme, kun sydämesi särkyy kerta toisensa jälkeen.
Tiina Sormunen