Monologi on aina tavanomaista usean näyttelijän esitystä suurempi riski niin ohjaajalle kuin näyttelijällekin. Kaikki on hyvin konkreettisesti yhden kortin varassa. Näyttelijän täytyy saada teksti lentoon ja pitää katsoja mukanaan loppuun saakka.
Joensuun ylioppilasteatterin Pallo jalassa onnistuu siinä. Hetkittäin se onnistuu vain rimaa hipoen, mutta se onnistuu.
Maaria Drake on osana graduaan kääntänyt Thomas Brussigin saksankielisen teoksen Leben bis Männer ja ohjannut monologin, jonka esittää Marja Kuokkanen.
Näytelmän henkilö on itäsaksalainen jalkapallofanaatikko, joka uhraa lajille perheensä ja koko elämänsä. Avioliitto loppuu jalkapallon takia ja mies avoimesti myöntää, että jalkapallo on se tärkeämpi. Hän saisi tavata poikaansa sunnuntaisin, mutta ei voi, koska silloin pelataan jalkapalloa. Hän liittyy kommunistiseen puolueeseenkin pelkästään jalkapallon takia. Muurin murtuminen on hänelle valtava kriisi, koska hänen valtansa yli valmennettaviensa äkkiä heikkenee. Pelaajilla on yhtäkkiä muutakin tekemistä kuin jalkapallo.
Jalkapallo on monologissa kuitenkin vain väline. Teksti pyrkii peilaamaan sukupuolta ja onnistuu siinä paikoitellen erinomaisesti. Ei ole myöskään yllättävää, että teksti on valittu esitettäväksi juuri nyt ja täällä. Niin hienosti se maalaa kuvan perussaksalaisesta, -suomalaisesta tai ylipäätään perusmiehestä. Sellaisesta miehestä, joka haluaa vahvan johtajan, selkeät säännöt, selvät rajat ja helposti, objektiivisesti määriteltävän onnistumisen ja epäonnistumisen. Näyttelijän sukupuolen voisi ajatella alleviivaavan tätä, mutta enemmänkin tussilla naamaan piirretyt parta ja viikset tuntuivat parodioivan koko sukupuolimäärittelyä. Kiveen kirjoitettua sukupuolikoodiahan näytelmän tekstikin tuntuu pilkkaavan.
Kuokkanen on pääpiirteissään onnistunut ottamaan roolin erinomaisesti haltuun. Välillä pitkin tunnin mittaista monologia on silti turhauttavaa nähdä hänen pidättelevän ja varovan juuri niissä kohdissa, joissa pitäisi heittäytyä kunnolla. Välillä hän heittäytyykin, mutta aivan ehjää kokonaisuutta roolisuorituksesta ei muodostu. On vaikea arvioida, pitääkö siitä syyttää ohjaajaa, näyttelijää vai molempia. Ensi-illan yksi turvautuminen kuiskaajaan menee ensi-iltahermoilun piikkiin, eikä haitannut.
Hillitysti käytetty ääni ja minimalistinen lavastus, eli penkki, pallo ja juomapullo ovat riittävät. Mukana ei ole turhaa painolastia. Tilan ankeudessa se on kaunista.