Pakenevaa ja valuvaa affektia tavoittamassa

Teos soljuu eteenpäin vaivattomasti ja sen rakenne on aiheelleen hyvin lojaali: se valuu kuin vesi sormien välistä. Ja vedellähän on lupa valua. Affekti on koostumukseltaan yhtä valuva, määrittelemätön, avoin, pakeneva ja vaihteleva. Eeva Jokisen ja Juhana Venäläisen toimittama Prekarisaatio ja Affekti -artikkelikokoelma sovittelee sitä prekaarin kokemuksen tutkimiseen. Affektitutkimus on muodissa ja sitä tehdään runsaasti, mutta tällaista järjestykseen tottuneen hermoston raapimista kaipaakin lisää. On rentouttavan ärsyttävää yrittää kääntää omaa lokeroivaa tietoisuutta kohti kielellisen taakse ulottuvaa analyysia.
Teoksessa luvataan siirtyä kauemmaksi kielestä ja merkityksen etsimisestä kohti muunlaisia tarkastelun kohteita. Kirjan rohkeana tavoitteena on – ei verbaalisesti vangita – vaan lähestyä prekaarin tuntua usealta suunnalta. Johdannon mukaan kirjassa noudatetaan seuraavanlaista jakoa: feeling on fyysinen tuntemus, jolle ei välttämättä löydy verbaalista määrittelyä. Emootiot voidaan nimetä, kognitiivisesti tunnistaa ja ne voidaan kielellisesti kuvailla. Affekti sen sijaan liittyy emootioon ja tuntemukseen, mutta ei palaudu niihin. Affekti on kaksisuuntaista ruumiin vuorovaikutusta ulkopuoliseen ja sisäiseen.

Johdannossa on tarjottu erittäin syvällinen affektien sekä tuntemusten tarkastelu. Lukemista helpottaa, jos pohjalla on tietämystä kulttuuriteoriasta, tietoteoriasta sekä yleisestä kielitieteestä. Hengästyttävän syväluotaavan johdannon jälkeen teos jakautuu kahdeksaan pienoistutkimukseen. Lukujen nimet tarjoavat esimakua tulevaan. Valtaosa niistä on nimetty lähestyttävän affektin mukaan, jotka liikkuvat tohkeisuudesta ja innostuksesta välittämiseen ja kohti tummempia tunnesävyjä päättyen hajoamiseen. Ajatukselliselta olemukseltaan teos on monitasoinen ja tarjoaakin sattumia moneen makuun.

Jokinen tutkii tohkeisuutta huokoisen yhteiskunnan tunnesävynä taiteilijoiden sanoituksista käsin. Hän lainaa lyriikoita tunnetuilta naisartisteilta ja analysoi ne osaksi ei-representatiivista affektia. Kaikissa teoksen artikkeleissa nousee esiin affektien monitasoisuus. Esimerkiksi tohkeisuus voi ilmetä keveänä tai uhkaavana: tohkeisuus ottaa kaiken, lähtee mukaan tähän ja tuohon ja liioittelee! Kun tohkeisuus liitetään innostukseen, herää nykytyössä vaadittava innostamisen ja yhdessä innostumisen tila. Tässä luvussa ovat eritoten vallalla tohkeisuuden tummemmat sävyt. Särkyvät ja surumieliset lyriikat tuovat tohkeisuuteen uudenlaisia sielunhädän tasoja, jotka kuvaavat ryhmässä selviytymisen vaatimuksia. Epätohkeinen ja lannistunut joka ei kykene hohkaamaan ja vouhottamaan uhrataan ja suljetaan yhteisön ulkopuolelle ryhmän oman toimintakyvyn takaamiseksi.

Annukka Ahon, Sunna Kovasen, Heidi Meriläisen sekä Sini Silverin Innostus on mielenkiintoinen laboratorio, jossa innontuntua kutsutaan esiin kokeiden avulla. Innostusta lähdetään metsästämään yhdistämällä tanssiperformanssi sekä vaihteleva tila. Ryhmä kutsuu itseään ryhmätaidetta tuottavaksi ”ajattelu-luomis-koneeksi”, joka lopulta sanallistaa kollektiivisen kokemuksensa tekstiksi. Merelliset verbit tyrskiminen ja pärskiminen sekä ainesana virta kuvastavat tuntemuksia innontunnun kalastamisessa. Kun oman ruumiin ja kokemuksen kautta houkuteltua innostumista ei saavutettukaan, tuntemukset vertautuivat hukkuvaan.

Iiris Lehdon, Pirjo Pölläsen ja Lilli Aini Rokkosen artikkelit kiinnittävät omilla tavoillaan huomionsa hoivaan. Välittäminen luvussa Lehto kohdentaa toimijuuden heti alussa myös esineisiin. Kahvikuppi toimii välittäjänä, affektien alustana. Kirjoitus on oivallus siitä, kuinka myös esineet osallistuvat toimijoina arkitodellisuutemme rakentumiseen tai kuinka niiden puuttuminen voi sitä vaikeuttaa. Kahvipaketittomuudella on voimaa aiheuttaa suurempikin tunnelataus ruumiissa, joka on tottunut saamaan joka-aamuisen kupposensa.

Pöllänen kutoo luvussaan Pohjois-Karjalassa asuvien venäläisten naisten kirjavan tunneseitin. Tekstistä välittyy haastateltavan tarkkaavainen kuunteleminen ja aineiston analyyttinen työstäminen. Mielenkiintoisena kontrastina Pölläsen haastateltavien elinikäiselle ennakoimattomuudelle toimii sitä seuraava Moratorio-luku, jossa Rokkonen kuvaa luomuäitien kunniakasta pakoa työelämästä lapsentahtiseen arkeen. Pölläsen haastattelemat naiset kokivat väsymystä sekä riittämättömyyttä rytmittömästä arjestaan vailla palkkatyötä. He eivät kyenneet hahmottamaan tilanteelleen ajallisia reunoja, mutta hakivat tyytyväisyyttä monista hetkellisistä tekijöistä. Rokkosen haastattelemat suomalaiset luomuäidit sen sijaan käsittelivät kotiäitiyttä selvästi rajallisena jaksona. Se koettiin mahdollisuutena julistaa aikalisä, jonka jälkeen palataan palkkatyöhön. Käytännössä varmuus ei kuitenkaan ole riittävä, jotta työn ja aikalisän raot uskaltaisi tai pystyisi täysin tilkitsemään.

Tuomas Savolainen piristää ja haastaa käsittelytavallaan luvussa Tunnustus. Hän tarkastelee tunnustuksen aktin taakse kätkeytyviä tunteita, tunnustuksen ulkopuolelle jäämistä sekä ylipäänsä tunnustuksen tarpeellisuutta prekaarin kontekstissa. Luku etenee rauhallisena teoreettiseen keskittyvänä pohdintana, jolloin lukijan ajatus ehtii aktivoitua, vaeltaa ja yhdistellä asioita. Viimeisessä lauseessa Savolainen asettelee tunnustusta prekarisaatiokeskustelun sivujuonteeksi, mutta ”vahinko” on jo tapahtunut. Tunnustuksesta haluaisi lukea lisää.

Pontus Purokuru ja Antti Paakkari pohtivat ansiokkaasti riittämättömyyden tuntumaa mielialojen risteyksessä. Monet tuntemuksista ovat negatiivisia eikä niitä voi hallita, vaikka niistä pyrkisi etääntymään analyysin avulla. Purokuru ja Paakkari havaitsivat, että prekaarissa elämänalassa kamppaileva saattaa löytää tuttuutta sen rytmistä tai toistuvasta kertosäkeestä. Riittämättömyyden yksilöllisyyttä on mahdollista rikkoa jakamalla se, jolloin affektin voi kääntää “ystäväksi”. Toisto ja jaettu tuttuus otettiin esille muissakin artikkeleissa positiivisena kokemuksena.

Venäläinen käsittelee hajoamisen kokemusta prosessina. Hajoaminen ei taivu kieleen, sillä se ei ole vielä tietoista, kielellistä tai subjektin ominaisuutta vaan affektiivista. Se osallistuu subjektin kokoamiseen. Venäläinen ei tarkastele hajoamista siirtymänä koossapysyvästä onnesta kaoottiseen toivottomuuteen vaan ristiriitana, joka voi myös tuottaa hedelmällisen tilan muutoksille. Venäläiselle ei tuota ongelmaa käsitellä teemaa monikerroksisesti muun muassa taiteen sekä prekaariuden konteksteissa. Tarkka lukija löytää jokaisesta lauseesta tiukaksi puristetun ja rikkaan sisällön, joka osoittaa lukeneisuutta sekä oppineisuutta aihealuetta kohtaan.

Olisimme toivoneet kaikilta kirjoittajilta tarkempia selontekoja affektiin suhtautumisesta. Kuten johdanto esittää, toisille affekti voi olla yksilön ylittämistä, toisille taas apu löytää tunteiden kadotettu kieli. Myöskään jaottelu fiilikseen, emootioon ja affektiin ei aina toistunut, jolloin niiden analyyttistä eroa oli palattava hakemaan johdannosta. Joissakin luvuissa tunne ja affekti sekoittuivat yhdeksi ja toisaalla niiden ero osoitettiin selkeästi. Osa luvuista turvautui liiaksi johdannon avaamaan teoreettiseen keskusteluun eivätkä ottaneet affektiteoriaan itse juurikaan kantaa.

Jenni Merovuo & Sonja Pöllänen