Ensimmäinen ajatus Joensuun ylioppilasteatterin Operaatio Onnenkalu II: Maisterin varjossa –ensi-illan jälkeen on: mitä ihmettä minä juuri katsoin? WTF-asteikolla mennään melkoisen korkealle monessa kohtaa.
Näytelmä kuvaa vanhan ja uuden maailman törmäystä. Maalaisyhteisöä mullistaa sinne suunnitteilla oleva kännykkäkaivos, joka jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Uusi aika on siis tulossa, eikä se ole helppoa. Itse kännykkäkaivos ei ole kuitenkaan erityisen tärkeä näytelmän kerronnassa, se luo lähtökohdan tarinalle, sitoo sen aikalaiskontekstiin ja parhaillaan menossa oleviin kaivoskamppailuihin eri puolella Suomea. Kahden henkilön sukunimi Kaipainen ei sekään ole sattumaa. Arevan Suomen johtaja Osmo Kaipainen on läheinen ja rakas hahmo monelle erityisesti Pohjois-Karjalassa. Samalla se, että kyseessä on kännykkäkaivos viittaa yleisempään yhteiskunnalliseen murrokseen.
Kylään saapuva kapitalistinen etelän eliitti, maisteri Kaipainen (Urho Heinonen), uhraa silmää räpäyttämättä lakeijansa ja ilmeisesti alteregonsa geologi Kaipaisen (Emmi Kiiskinen) sekä ampuu selkään järjestelmäuskovaista pienkauppiasta (Veli-Juhani Lahti) kun omat intressit ovat uhattuna. Tilanteen yrittää ratkaista vanhan kurin ja järjestyksen yhteiskunnan Tuomari (Unto Koskinen), mutta etelän eliitti ei siinäkään noudata sääntöjä, vaan vie voiton, tällä kertaa Kaarina-nimisen naisen (Ida Käkelä) epärehellisin keinoin. Naisen maisteri saa vieläpä uskomaan, että tämä itse tekee valintansa itse ja toimii kaikkien hyväksi. Samalla maisteri viljelee komeita näytteitä sofismista sanan negatiivisessa retoriikalla sumuttamisen merkityksessä ja vie katsomiskokemusta kohti näytelmän ydintä.
Näytelmä julistaa pinnallisesti katsottuna oikeistopopulistista sanomaa, mutta pikaisesti käy ilmi, että se on selvästi vedetty tahallaan yli. Tarina ei myöskään ole tarinallisesti kovin eheä kokonaisuus. Se näyttäisi tavoittelevan jonkinlaista suurta kertomusta, mutta sirpaloituu koko ajan ja tärkeän tuntuisia asioita ohitetaan nopeasti sen kummemmin murehtimatta. Ohjaajat ja käsikirjoittajat eivät tunnu itsekään uskovan kertomusta, jota pinnallisella tarkastelulla vaikuttavat kertovan.
Maisterin varjossa näyttäytyykin anarkistisena karnevaalina. Se luo ajankuvan hyvin synkän tuntuisesta nykyajan tulkinnasta ja keventää katsomiskokemusta viemällä teosta farssin suuntaan. Farssimaisuutta korostavat ryyppäävät, tupakoivat ja rääväsuiset mummot (Maija Eskelinen ja Netta Kivimäki), jotka luovat kokonaisuudelle leikkisän taustahälyn. Räävitön huumori toimii myös keventävänä ja absurdiutta alleviivaavana kehyksenä. Erityisesti rujo huumori henkilöityy Marja Kuokkasen esittämään Pastorin hahmoon, jonka rooli näytelmässä ei täsmenny missään vaiheessa, eikä hahmoakaan juuri kehitellä. Toisaalta, eipä kehitellä muitakaan henkilöhahmoja. Ihmisluontoa ja erilaisia ympäröiviä olosuhteita ilmentäviä karikatyyrejä näytelmän kaikki henkilöt itse asiassa ovat, eikä se ole huono ratkaisu.
Näytelmän ohjaus on pääpiirteissään hyvin laadukasta, mutta hiukan paremmin olisivat ohjaajat voineet visiotaan viedä läpi näyttelijöille. Monet näyttelijöistä selvästi vielä etsivät roolihahmojaan ensi-illassa. Lahti kauppiaana ja Heinonen maisterina tekevät vaikuttavat roolit. Heinosen hillityn charmikas esiintyminen melkoisen kusipäisenä elitistinä on hienoa katsottavaa, mutta erityisen vaikutuksen tekee Lahden kyky elää lavalla hetkessä ja ajoittaa ilmiselvät komiikan taitonsa juuri kohdalleen. Käkelä Kaarinana tekee kiltin tytön karikatyyrina sinänsä hyvää työtä, mutta läsnäoloa olisi kaivannut enemmän, koska roolihahmo nousee näytelmässä avainasemaan.
Kuten sanottua: mitä hittoa tässä tuli juuri katsottua? Tuollainen ajatus ei ole ainutlaatuinen Joensuun ylioppilasteatterin näytelmän jälkeen, mutta tällä kertaa sen voi sanoa erittäin positiivisessa mielessä. Maisterin varjossa esittelee kirkkaita välähdyksiä siitä kokeilunhalusta ja heikolle jäälle astumisesta, jota ylioppilasteatterilta on vuosia toivonut ja odottanut. Toki se tarina olisi voinut olla ehjempi, rosoisinpia reunoja olisi voinut hioa vähän siistimmiksi ja ammottavimpia aukkoja paikkailla, mutta teoksen arvo on tällaisenakin joensuulaisittain suuri.
Minun tulkintani näytelmästä on mahdollisesti täysin väärä, mutta se, että näytelmä saa ajattelemaan, naurahtelemaan ja tarjoaa tällaista tulkinnan rikkautta on mahtavaa. Pisarat joitakin vuosia sitten antoivat jo viitteitä siitä, että siihen on potentiaalia ja tämä ensi-ilta jatkaa ilahduttavasti silloin esiteltyä luovan hulluuden kulttuuria.