Odotukset latistava teos

Ramonesin 70-luvun tuotannon diggari odotti Joey Ramonen elämäkerralta Veljeni Joey Ramone paljon; ovathan kirjoittajina hänen veljensä Mickey Leigh ja arvostettu rockjournalisti Legs McNeil. Teoksen alkuvaiheet ovat erityisen kiehtovat. Jeff Hymanin lapsuus ja nuoruus, jotka rock pelasti, kuvataan kaunistelematta, mutta kuitenkaan tragiikalla mässäilemättä.
Päähenkilön musiikillinen kehityskaari, joka alkoi Richie Valensin La Bambasta ja saavutti kulminaatiopisteensä Alice Cooperin Love it to Deathissä, on kiinnostava ja kuvaa osaltaan myös Ramonesin musiikin vaikutteiden yllättävänkin runsasta laaja-alaisuutta. Uransa alkutaipaleella Ramones toimi lämmittelyesiintyjänä esimerkiksi niinkin erilaisille yhtyeille kuin Blue Öyster Cultille sekä Flamin’ Grooviesille.

Teos vahvistaa näkemystä, jonka mukaan Ramonesista ei tullut koskaan suosiollisesti todella suurta juttua, vaikka yhtyeen 70-luvun tuotanto ja erityisesti kolme ensimmäistä albumia ovatkin diggareiden keskuudessa nousseet huomattavaan arvoon. Pitkäsoitoista neljäs, eli Road to Ruin sisälsi kuitenkin kenties Ramonesin tuotannon kirkkaimmat yksittäiset timantit, eli I Just Wanna Have Something to Do sekä I Wanna Be Sedated.
Myöhemmin monet merkittävät yhtyeet aina Nirvanasta lähtien ovat avoimesti myöntäneet Ramonesilta nappaamansa vaikutteet. 80-luvun tapahtumiin siirryttäessä kokee lukevansa Ramones-biografiaa. Yhtyeen jäsenten välit; Johnnyn kovuus, Dee Deen voimakas huumeidenkäyttö ja Joeyn nouseminen yhtyeen keulakuvaksi ovat joka tapauksessa kiinnostavaa luettavaa siitäkin huolimatta, että Everett Truen Ramones-biografia on itsessään laadukas.
Yhtyeen 80-luvun diskografiassa merkkiteokseksi nostetaan hieman yllättäen Too Tough to Die Phil Spectorin tuottaman End of the Centuryn sijaan. Vuoden 1989 onnistunut Brain Drain -pitkäsoitto sivuutetaan täysin ja erinomainen Mondo Bizarro vuodelta 1992 kuitataan sekin olankohautuksella. Esimerkiksi mestarillista Poison Heart- biisiä ei edes mainita.

Pahin pettymys koetaan teoksen loppupuolella. Mickey Leighin henkilökohtainen sekoilu ja omat bändikuviot nousevat siinä turhan keskeiseen asemaan. Veljeni Joey Ramone olisi varsin ansiokas teos, ellei loppu latistaisi kokonaisarvosanaa.