Suffragette (2015) kertoo suffrageteista, brittinaisista, jotka kamppailivat äänioikeuden kaikille brittinaisille. Virallisemmin suffragettien taustalla oli Emmeline Pankhurstin vuonna 1903 perustama Women’s Social and Political Union (WSPU). Abi Morganin kirjoittama ja Sarah Gavronin ohjaamassa leffassa päähenkilö Maud (Carey Mulligan) on pyykkärinä karuissa ja epäoikeudenmukaisissa oloissa työskentelevä nainen, joka puolivahingossa päätyy aktivistiksi. Aktivismin myötä synkkä todellisuus ja naisten kohtaama monenlainen tyly hyväksikäyttö iskeytyy kunnolla silmille ja vakaumus voimistuu. Suffragetit ajoivat naisten asiaa myös rajuilla konsteilla, kuten pommeilla.
Elokuvataiteellisesti Suffragette ei tuo pöytään mitään erityisen järisyttävää. Se on laadukas, itse asiassa niin tasalaatuinen, tyylillisesti hiottu ja teknokraattisella ammattitaidolla tehty elokuva, että siitä on hankala kirjoittaa kritiikkiä. Joukosta se erottuu tarinansa kiinnostavuuden vuoksi. Tarina kulkee jouhevasti eteenpäin, herättää ajatuksia ja koskettaa. 1900-luvun alun yhteiskunta, teollinen yhteiskunta jäykkine perherooleineen ja tiukkoine rooliodotuksineen näyttäytyy tukahduttavana ja väkivaltaisena. Yksinhuoltajaisyys ei näyttäydy edes mahdollisuutena, vaikka laillisesti isällä oli kaikki oikeudet lapsiin.
Päähenkilö on työväenluokkainen ja Maudin hahmon esikuvana pidetty Hannah Mitchell empikin suffragetteihin liittymistä, koska koki ensin, että liikkellä ei olisi mitään annettavaa työväenluokalle. Tämä luokkanäkökulma on elokuvassa harmillisesti jätetty taustalle, vaikka siihen liittyy kaikenlaisia kiinnostavia jännitteitä.
Elokuva ei moralisoi. Mielipiteen muodostaminen esimerkiksi kansalaistottelemattomuuden ja siinä käytettyjen keinojen suotavuudesta jätetään rohkeasti katsojan tehtäväksi.
Mulligan tekee hyvää työtä pääroolissa ja Brendan Gleeson vakuuttaa poliisina, joka on sympaattinen, vaikka onkin julman systeemin kätyri. Anne-Marie Duff Violet Millerin roolissa on myös erinomainen. Meryl Streep tuntuu vetävän Emmeline Pankhurstin roolin vähän puoliteholla, mutta rooli on niin pieni, että se ei erityisemmin leffakokemusta heikennä.
Näin jälkikäteen on helppo pitää absurdina ajatusta, että Euroopassakin on pidetty ihan luonnollisena, että naisten roolina on olla omaisuutta ja työvoimaa, jonka asioista joku muu päättää. Elokuvan lopussa näytettävä lista kuitenkin muistuttaa siitäkin, että esimerkiksi Sveitsissä naiset saivat äänioikeuden vuonna 1971. Saudi-Arabiassa asiasta vasta kamppaillaan.
Eikä kysymys tietenkään ole vain mahdollisuudesta muutaman vuoden välein piirtää numero paperiin vaan siitä, kohdellaanko kaikkia ihmisiä samanarvoisina. Viime aikoinakin on piisannut riittämiin esimerkkejä siitä, että tällä saralla on vielä paljon työtä tehtävänä.
Elokuvan suffrageteilla on hatuissaan kukkia. Wikipedian mukaan nimitys kukkahattutäti juontuu moraalia tiukasti vartioivien entisajan amerikkalaisten hienostorouvien päähinetyylistä, mutta paljon paremmin se kuvaa brittiläisiä suffragetteja. Kukkia hatuissa tarvitaan edelleen, tuntuisi leffa muistuttavan.