Kolmanteen levyynsä, Aurinkolaulu (2016), edennyt Muuan mies on kokoonpanon muutosten johdosta yhä enemmän Ismo Puhakan projekti.
Puhakan ja hänen yhtyeensä, joka koostuu monista muista projekteista paremmin tunnetuista soittajista, tuotos on tukevaa rytmimusiikkia, josta vain muutama kappale erottuu edukseen.
Kuten edellisellä levylläkin Muuan miehen liikkuu musiikkigenrejen välillä, vaikka painotus on aiempaa vahvemmin jamaikalaisvaikutteissa. Kokoonpanon kokemus kuuluu taidokkaana, muttei aina ilmeikkäänä soittona. Samanlaisen viihdyttävän yhteissaundin kuin aikaisempi kokoonpano yhtye saavuttaa vain hetkittäin. Rytmi on kuitenkin vakaa ja välillä satunnaisia elementtejä, kuten erityisesti neljällä kappaleella soittavan Pekka Gröhnin Hammond-urku, nousee mukavasti pintaan. Valitettavasti hyvätkin elementit hukkuvat melodioiden puutteeseen.
Rentojen rytmien päällä Puhakan laulu ja erityisesti räppi kuulostaa valitettavan usein kireältä ja hänen lyriikkansa studiossa improvisoiduilta. Jälkimmäinen voi johtaa hyviinkin lopputuloksiin, mutta nyt kokonaisuuksissa on paljon hukkamateriaalia, yhden asian toistoa eikä nimeksikään syvyyttä. Vain viimeisellä kappaleella, Aurinkolaululla, satunnaisten sanojen ja luontoteemojen sekaan tulee jotain, joka hieman laittaa kuuntelemaan lyriikoita.
Levy alkaa Kiikkustuoli-kappaleen hyvällä poljennolla ja sen loppupuolelta löytyy mainitun syvimmän kohdan lisäksi myös letkein hetki, josta vastaa toiseksi viimeinen kappale Tsygä rullaa. Kahden viimeisen kappaleen mielekkyyttä tosin nostaa se, että niitä ennen tuleva Tonnikala on harvinaisen ärsyttävä renkutus. Sen lisäksi alun ja lopun väliin ei kuitenkaan mahdu juurikaan muisteltavaa ja parhaatkin kohdat häipynevät ilman mieleenpainuvia melodioita tai kiinnostavia lyriikoita pian unholaan.