Katso täältä kuvagalleria:
SONISPHERE 2014 – On helatorstaita edeltävä keskiviikko. Keli on kuin morsian, kolean ailahtelevainen ja aika ajoin kyyneliäkin vihmova. Lämmintä on noin kahdeksan astetta, mutta silti Helsingin Hietaniemen uimaranta on täynnä väkeä. Parhaimmillaan rannalta voi laskea 28 tuhatta päätä.
Käynnissä on tietenkin Sonisphere, Helsinkiin rantautunut festivaalikiertue, joka tarjoilee jo viidettä kertaa yleisölleen kesän ensimmäisen annoksen aitoa festarimeininkiä. Kiinnostavinta lienee kuitenkin timantinkova artistikattaus, jonka perässä Uljaskin junaili kohti pääkaupunkia.
Suurin osa ihmisistä oli raahautunut Hietsuun todistaakseen thrash metallin ikonien, Metallican ja Slayerin noin kymmenettä tuhannetta tulemista. Illan varsinaisia koitoksia varten yleisön lämmittelijöiksi oli palkattu yhtyeet Gojira, Ghost ja Mastodon. Aivan viime hetkillä kattaukseen kiinnitettiin myös vanhan liiton klassikkobändi Danzig.
Yleisö ei varmastikaan jäänyt kylmäksi minkään orkesterin käsittelyssä, mutta kyllähän se Metallica veti loppujen lopuksi pisimmän korren. Metallimammutit osoittivat, että yli kolmenkymmenen vuoden kiertämisenkin jälkeen bändi on edelleen suhteellisen kovassa iskussa ja halukas viihdyttämään fanejaan perinpohjaisesti.
Sonispheren keikka oli osa Metallican By Request -kiertuetta. Festarilipun ostaneet fanit pääsivät etukäteen äänestämään, mitä biisejä he haluaisivat yhtyeen soittavan Helsingissä. Kuten arvata saattaa, listalle nousi pääosin bändin takuuvarmoja hittejä Nothing Else Mattersista Oneen ja Enter Sandmaniin.
Keikka polkaistiin räväkästi käyntiin rallilla Battery. Sateen pieksemä yleisö vaikutti olevan aluksi hieman kohmeessa, mutta suurimmalla osalla nyrkki viuhui kohti taivasta jo heti seuraavan mestariteoksen, Master of Puppetsin ikonisen riffin jyrähtäessä ilmoille.
Etenkin James Hetfield tuntui olevan kovassa tikissä Helsingin pimenevässä illassa. Karismaattinen kärkimies veti biisit rautaisella otteella ja hauskuutti fanilaumaa loistavilla välispiikeillään.
Yleisö taputti ja moshasi välillä spontaanisti, välillä Hetfieldin pyynnöstä. Ajoittain kertakäyttösadetakit liimautuivat vieruskaverin sateensuojaan. Yltiölegendaariset Metallica-hitit pistivät kylmiä väreitä kulkemaan itse kunkin märkää selkäpiitä pitkin.
Vaikka kylmyys ja koko keikan jatkunut sade verottivat ehkä hieman muun yleisön voimia ja mielenkiintoa, allekirjoittanut hekumoi Metallicasta täysin rinnoin loppuun asti. Meininki oli yksinkertaisesti loistava. Bändikin tuntui nauttivan olostaan lavalla, eikä mitään kyllästymisen merkkejä ollut havaittavissa.
Visuaalista herkkua tarjoili näyttävä lasershow sekä jättiscreeneillä pyörineet animaatiot. Pommit ja pyrot oli jätetty tällä kertaa kotiin. Viimeisen biisin aikana yleisöön laskettiin myös lauma Metallican logon kylkeensä saaneita rantapalloja, joita fanit yrittivät vimmatusti metsästää itselleen.
Soitannollisesti keikka ei ollut aivan yhtä suurien kehujen arvoinen. Varsinkin Lars Ulrichia on parjattu rumpalintaidoistaan suunnilleen jokaisessa keikkareportaasissa, ja niin tullaan tekemään tässäkin raportissa. Vaatii kieltämättä aikamoista taitoa kompastua tuhansia kertoja livenä soittamiinsa biiseihin. Ja kuinka ne Puppetsin oleellisimmat iskut edes pystyi missaamaan? Ulrichin ohella pieni pyyhe on annettava myös Kirk Hammetille, jonka sormet tuntuivat olevan ajoittain kohmeessa kynsikkäistä huolimatta. Jostain syystä kitarakuviot menivät välillä penkin alle.
Vaikeimmin käyntiin lähti The Frayed Ends of Sanity, joka nousi settilistaan Suomen virallisen Metallica-faniklubin aktiivisen kampanjoinnin myötä. Biisiä ei oltu soitettu kokonaan livenä koskaan aikaisemmin. Pienet kuprut eivät kuitenkaan haitanneet harvinaisuudesta nauttivaa ja villisti mukana rallattanutta yleisöä.
Kappaleen soidessa faniklubilaisten oli tarkoitus pulahtaa nakuna Suomenlahden aaltoihin. Epäselväksi jäi, kuinka moni karpaasi päätyi lopulta Hietsun hyiseen veteen.
Frayedin ohella erikoisempina vetoina kuultiin keskiviikon ajan käynnissä olleen ylimääräisen tekstiviestiäänestyksen voittanut Thin Lizzy -cover Whiskey in the Jar sekä uunituore kappale Lords of Summer, joka kuulosti ensikuulemalla varsin mukiinmenevältä rallilta. Metallica ei siis todellakaan jättänyt kylmäksi.
Slayer sen sijaan ei vieläkään onnistunut hämmästyttämään toimittajaa livekunnollaan. Turpaan olisi kyllä tullut, jos tuon lauseen olisi mennyt sanomaan Hietsussa ääneen, sen verran kovia Slayer-faneja paikalle oli saapunut. Heidän touhujensa seuraaminen oli ehkä keikan parasta antia.
Suurimmin yleisön sytytti keikan ehtoopuolella kuultu South of Heaven. Eeppisen intron aikana Wall of Deatheja ja moshpittejä putkahteli yleisöön kuin sieniä sateella. Etenkin nuoret pojat kyntivät piteissä sydämensä kyllyydestä.
Toisin kuin Metallica, maailman kovin rähinärässibändi onnistui soittamaan biisinsä aivan nappiin. Edesmenneen kitaralegenda Jeff Hannemanin tonttia hoitava Exodus-kitaristi Gary Holtkin selvisi Slayerin vaativasta räimeestä erinomaisesti.
Soitto kulki, mutta muu livemeininki oli mahdottoman vaisua. Yleisöä ei juurikaan jaksettu kosiskella, ja setien niskatkin olivat tainneet jo sen verran jäykistyä, ettei rajuun moshaukseen enää taivuttu. Allekirjoittaneen pettymys oli tässä suhteessa suuri. Toisaalta keikoilla riehuminen ei ole tainnut kuulua Slayerin tyyliin yhtyeen nuoruusvuosinakaan.
Slayer ei tinkinyt hiteistään – tottakai Angel of Deathit ja Raining Bloodit kuultiin. Hittikitsasteluun ei sortunut myöskään ennen Slayeria esiintynyt Danzig. Kaikki yhtyeet olivat ilmeisesti valinneet päivän teemaksi nostalgian ja kulta-aikojen muistelemisen.
Vaikka vettä ripeksikin koko päivän, Danzigin keikalla oli erityisen märät oltavat. Lavallakin oli sen verran liukasta, että yhtyeen nokkamies ja entinen Misfits-solisti Glenn Danzig mätkähti jo ensimmäisien tahtien kajahtaessa takamukselleen. Ajoittain superdiivan elkeet omaava kuusikymppinen herra ei onneksi ollut asiasta millänsäkään, vaan jatkoi muina miehinä eteenpäin.
Danzig veti perushyvän keikan ja päätyi myös toteuttamaan huutoäänestyksellä yleisönsä toiveita. Mother, Dirty Black Summer, Twist of Cain ja How The Gods Kill pistivät eniten liikettä yleisömeren niveliin.
Entä sitten ne nuoremmat? Miten vetivät mammuttien rinnalla lämppäribändeiksi profiloituneet Gojira, Ghost ja Mastodon?
Niin sanotuille kaksituhattalukulaisille bändeille oli varattu päivän aikaisimmat ja monessa suhteessa kuivimmat soittoajat. Kolmen aikaan Hietsun lavan korkannut, groovaavan death metallin tahtiin jyskyttänyt Gojira oli varsin positiivinen yllätys. Ranskalaisnelikko räväytti ilmoille kaikki tiukat komppinsa, kierot kitarakoukkunsa sekä filosofiset pohdintansa ja todisti olevansa livenäkin äärimmäisen kovassa tikissä.
Toisena lavalle noussut yhtye herätti ulkoisella olemuksellaan varmasti jokaisen mielenkiinnon. Länsinaapuristamme oli nimittäin vaeltanut paikalle Ghost-nimeä totteleva kummitusjoukko. Hahmojen habituksen perusteella rykmentiltä saattoi odottaa tummia ja black metallilta kalskahtavia harmonioita kirkkouruilla maustettuna. Urkuja ja vatikaanisoundia löytyi kyllä, mutta puhtaimmillaan Ghost olikin itse asiassa 60- ja 70-lukujen rehtiä heavy rockia.
Ghostin paketti oli niin omaperäinen ja arvaamaton, että se hipoi jo täydellisyyttä. Hietsun yleisökin oli haltioissaan. Nimettömien soittajahaamujen joukkoa johti saatanallinen paavi, Papa Emeritus, joka asteli arvokkaana ympäri kehälavaa ja saarnasi seurakunnalle siitä hieman etelämmässä asuvasta herrasta.
Etenkin Secular Hazen ja Year Zeron mahtavat poljennot karmivat selkäpiitä. Jälkimmäisen Beelzebub, Satanas, Lucifer -hokema soi toimittajan päässä vielä viikko Sonispheren jälkeenkin.
Vähiten sanottavaa jäi Mastodonista. Pari syrjäsilmällä seurattua keikkaa tai taustamusiikkina kuunneltua albumia ei ole riittänyt pääsemään sisälle yhtyeen musiikkiin. Perehtyä pitäisi, sillä Mastodonia on luonnehdittu yhdeksi 2000-luvun tärkeimmistä metallibändeistä.
Progeperinteitä kunnioittava Mastodon on tarkkaa, taitavaa, kekseliästä ja kimuranttia. Liveotteessakaan ei ollut moitteen sijaa.
Kiitokset Live Nationille loistavasta metallitapahtumasta. Järjestelyt toimivat ja artistivalinnat miellyttivät varmasti jokaista Sonisphere-vierasta.
Lopuksi lähettäisin vielä terveiset ennen Metallican keikkaa edessäni seisoneelle naiselle, joka päätti alkaa tarpeilleen kenkieni juuressa. Hyvin sä vedät!