Virkamies puhuu suunsa puhtaaksi
Into-kustannus julkaisi vuoden alussa Matti Kääriäisen kirjoittaman teoksen Kehitysavun kirous, jossa tehdään tilinpäätöstä länsimaiden kehitysavusta viimeisten 40 vuoden aikana. Kirja on saanut monet tahot arvosteluissa, blogeissa ja mielipidekirjoituksissa ottamaan kantaa Kääriäisen esittämiin ajatuksiin, mikä on helppo ymmärtää. Kehitysapu on tunteita herättävä aihe, ja nyt Kääriäinen kertoo 1960-luvulla aloitetun kehitysyhteistyön epäonnistuneen melkein kaikissa tavoitteissaan. Kirjan kirjoittaja on eläkkeelle jäänyt ulkoministeriön virkamies, joka on toiminut muun muassa Suomen suurlähettiläänä Keniassa ja Mosambikissa sekä Suomen YK-edustuston päällikkönä New Yorkissa Suomen ensimmäisellä EU:n puheenjohtajakaudella.
Kirjansa aluksi Kääriäinen tutustuttaa lukijan modernin kehitysyhteistyön historiaan. Hän sijoittaa avun aloittamisen toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, ja esittää avun antamisen alun alkaen länsimaiden pyrkimyksenä liittää mahdollisimman monet maat niiden hallitsemaan taloudelliseen ja poliittiseen valtapiiriin. Ylevät tavoitteet vähäosaisten tukemisesta jäävät Kääriäisen reaalipoliittisessa katsannossa juhlapuheisiin. Hänen oma uransa alkoi vuonna 1974 ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolla, ja tällöin Suomessa laskettiin tarkoin kuinka paljon kehitysyhteistyörahoista saatiin palautettua Suomeen hankintoina tai palkkoina. Seuraavalla vuosikymmenellä länsimaiden yleiseen tietoisuuteen nousee Afrikan nälkäkatastrofi, jonka aiheuttivat avunantajamaat itse oman viljansa ylijäämätuotannon tyrkytyksellään. Lopulta Kääriäinen päätyy 2000-luvulla Mosambikiin, ja huomattuaan ettei mitään todellista kehitystä ole seudulla tapahtunut, hän ehdottaa loppuraportissaan Suomen Mosambikin edustuston ja kehitysavun lakkauttamista. Työnsä hedelmättömyydestä turhautuneena hän jää ulkoministeriöstä eläkkeelle ja kirjoittaa tämän kirjan.
Tarinansa edetessä Kääriäinen tuo esiin lukuisia syitä nykyiseen tilanteeseen, jossa kehitysapu on tavallisen afrikkalaisen näkökulmasta ollut enemmän kirous kuin helpotus: avunantajamaiden oman edun tavoittelu, valheellisen positiivinen tulosraportointi avunantajamaiden kehitysavusta vastaavissa instituutioissa, kehitysavun suunnittelu avunantajamaiden näkökulmasta eikä avunsaajien tarpeiden mukaan, 1980-luvulla länsimaissa vallalla ollut uusliberalistinen talousajattelu, nykyinen pääomapako ja veronkierto. Kääriäinen tiedostaa kyynisesti ”ruohonjuuritason” onnistumiset esimerkiksi kansalaisjärjestöjen ja yksittäisten kylien tasolla, mutta on kirjassaan kiinnostunut makrotaloudellisista kysymyksistä, kuten pystyvätkö kylät ja kokonaiset maat menestymään ilman ulkopuolista apua. Hän ei myöskään halua lopettaa köyhempien maiden auttamista sinänsä, vaan julistaa kirjassaan nimenomaan ”perinteisen kehitysavun kuolemaa”.
Kirjan toisessa luvussa Kääriäinen osaksi toistaa ja jäsentää tarkemmin kehitysavun epäonnistumisen syitä kutsuen sen yleisesti tunnustettuja tavoitteita ja oikeutusta toteutumattomiksi myyteiksi. Köyhyys ei ole vähentynyt, demokratiakehitys on heikentynyt ja yhteistyö on yksipuolista avunantajavetoista toimintaa. Kehitysyhteistyötä on lisäksi lähtökohtaisesti leimannut hyväntekeväisyyskulttuuri, jossa köyhät pidetään köyhinä sen sijaan, että asioita muutettaisiin suuremmassa mittakaavassa. Luetellessaan kehitysyhteistyön tabuja kirjoittaja uppoaa hetkeksi rotujen välisten älykkyysosamäärien työn kansallisten tuottavuuslukujen luokitteluihin. Esille nousee ohimennen professori Tatu Vanhanen, jonka toisista yhteyksissä tunnetuissa näkemyksissä köyhyys, korruptio ja jatkuvat konfliktit johtuvat viime kädessä kansakuntien älykkyyseroista. Kääriäinen on oikeassa vaatiessaan herkistäkin aiheista avointa keskustelua, mutta hän esittää asiansa tässä kohden kirjaa sen verran epäselvästi, että saa lukijan turhaan kyseenalaistamaan kirjoittajan maailmankuvaa ja uskottavuutta.
Viimeisessä luvussa pohditaan lyhyesti kehitysavun tulevaisuutta. Kääriäisen teksti saa pamfletin piirteitä ja alkaa maistua hyvinkin henkilökohtaiselta paatokselta. Kirjoittaja kutsuu kirjaa ”ääneksi, joka oli päästettävä ulos”, mutta hän ei ole kritiikkinsä kanssa yksin. Viime aikojen kuuluisin kehitysyhteistyön kyseenalaistus on Kääriäisen heti aluksi siteeraama sambialaisen ekonomin Dambisa Moyon vuonna 2009 julkaisema teos Dead Aid. Lopuksi Kääriäinen tiivistää ”uuden kehitysagendansa” kahteen kysymykseen: universaalin kaikkia tasapuolisesti ja ehdottomasti sitovan arvopohjan luominen sekä kuinka saada yksityinen pääoma tottelemaan poliittista tahtoa. Kummatkin ovat melko suuria, makrotaloudellisia kysymyksiä. Ennen kaikkea Kääriäinen vaatii kehitysavusta päättävissä instituutioissa lisää avointa ja kriittistä keskustelua, jota ei hänen kokemusten mukaan ole Suomen ulkoministeriössä liikaa harrastettu.
Kirja on tiivistä tavaraa. Sivuja on vain noin 150. Kääriäinen kirjoittaa suorapuheisesti ja kertoo mielipiteensä ketään kumartelematta. Jos Suomen ulkoministeriön kehitysyhteistyön osasto todella on niin passiivinen ja sen työntekijät vain omaa urakehitystään ensikädessä ajattelevia hyssyttelijöitä niin kuin kirja esittää, on Kääriäisen kannanotto rohkea teko. Ei ole vaikea uskoa hänen saaneen työympäristössään ”hankalan miehen” maineen. Jossain lienee parantamisen varaa, jos 40 vuotta kehitysyhteistyön parissa työskennellyt henkilö on näin tyytymätön tuloksiin.