Joensuun kaupunginteatteri: Me Rosvolat
Me Rosvolat panee miettimään, että mikä itse asiassa tekee lastenteatterista lastenteatteria. Kyynikko voisi sanoa, että lastenteatteri on vähän löysemmin ja laiskemmin tehtyä teatteria, koska lapset eivät paremmasta tajua. Sellaista todella näkee, mutta Me Rosvoloiden kohdalla tästä ei ole kyse. Teos ei sisällä alastomuutta eikä törkeää kielenkäyttöä, joten ehkä kyse on siitä? Aivan pienille lapsille ei näytelmää suositella, mutta kouluikäisille ja siitä vanhemmille sen pitäisi toimia erinomaisesti.
Ennen kaikkea Siri Kolun kirjoittama ja vierailevan ohjaajan Taava Hakalan ohjaama Me Rosvolat on viihdyttävä ja laadukas teatteriesitys, joka nostaa esiin ajattomia teemoja vanhemmuudesta, ihmisten välisistä suhteista ja yhteiskunnasta, jonka paineissa nämä muotoutuvat.
Vilja (Laura Rämä) on tyttö, jonka isä (Markku Maasilta) on etäinen ja sisko (Suvi-Maaria Virta) kiusaa. Isälle tärkeitä asioita ovat puhelin ja auto sekä keskiluokkaisuuden suorittaminen, eikä tämä jätä aikaa olla läsnä lapselle. Sitten elämä mullistuu kertaheitolla kun melkoisen epätyypillinen maantierosvoperhe puolivahingossa kidnappaa Viljan. Rosvojen kanssa vietetyn kesän aikana seuraa oppitunteja kohtaamisesta, yhdessäolosta ja elämästä. Lopussa kaikki käy hyvin, mutta ei vaivaannuttavan naiivisti niin kuin voisi pelätä.
Tarina on varmasti monille hyvin tuttu kirjojen ja elokuvan myötä, ja on vaikea sanoa kuinka se vaikuttaa. Onko tarina jo niin luettu ja nähty, että väkeä ei enää riitä teatterin katsomoon vai houkutteleeko hiljattain ensi-iltansa saaneen elokuvan saama huomio ihmiset myös teatteriin? Se on kuitenkin liian kapea tapa arvioida asiaa. Me Rosvolat kantaa hyvin itsenäisenä teoksena, vaikka en ole lukenut kirjoja enkä nähnyt elokuvaa. Ennakkoluuloja tarinaa kohtaan kyllä oli, joten siinä mielessä teos yllätti iloisesti.
Eihän Me Rosvoloiden tarina välttämättä tuo mitään erityistä uutta keskusteluun, vaan toistaa melko ajattomia teemoja. Eikä se niitäkään käsittele erityisen luovalla tavalla. Tämä välittyy myös näyttämöteokseen, joka toistaa samoja opetuksia, joita ihmisille on tolkutettu ties kuinka pitkään. Rosvoperhe anarkistisena, yhteiskunnan ulkopuolelle karanneena vapautta tavoittelevana porukkana herättää kiinnostavia kysymyksiä, mutta vastauksia teos ei juuri anna. Tai tarjottu vastaus: yhteiskunnan ulkopuolelle pakeneminen on kivaa haihattelua, mutta lopulta on silti oltava kunnon kansalainen, on vähän laiskaa ajattelua.
Onneksi teos on tehty hauskalla, paikoin ääneen naurattavalla tavalla. Suurta yhteiskuntafilosofista galaksien räjäyttämistä ei ollut ehkä odotettavissa. Ja toisaalta katsojaa kuitenkin hienovaraisesti kutitellaan hyvin kiinnostavilla kysymyksillä, joten ajatuksia herää.
Näyttelijöiden työskentelyssä ei ole valittamista. Hyvää perustyötä tekevät kaikki. Eniten vastuuta lasketaan Rämän varaan ja sen hän kantaa vaivatta. Merja Pennanen Hele Rosvolana jää yksittäisistä roolisuorituksista kenties vaikuttavimpana mieleen.
Olipa Me Rosvolat sitten lasten, nuorten tai minkä vain ryhmän teatteria, niin ainakin minuun se toimi hyvin. Teatteritaiteellisesti ei tässä kenties rikota sen kummemmin rajoja, mutta ei silti lipsuta tyhjäpäisen viihteen puolelle. Yhteiskunnallinen sisältö tarjoillaan hienovaraisina vihjeinä, jotka jäävät muhimaan sen jälkeen kun mielihyvä viihdyttävästä teoksesta on jo kaikonnut.
Pasi Huttunen, teksti & Ville Kokkola, kuva