Ihminen oli alkujaan kala, ja yksi tärkeä vaihe satoja miljoonia vuosia kestävällä taipaleella ihmisyyttä kohti oli keuhkojen kehittäminen. Mutta kuten ihminen, myös kaikki nykyään elävät luukalat polveutuvat tietämyksemme mukaan kalasta, jolla oli keuhkot.
Tällä kalalla oli esi-isiensä tapaan kidukset, mutta sen vetistä elämää tauotti ajoittainen lisähapen haukkaaminen vedenkalvon toiselta puolen silloin, kun pinta oli lähellä. Ehkäpä se teki sen, koska vedessä oli niukalti happea – tai kenties siksi, että ilmasta on ylipäänsä helpompi ottaa happea kuin vedestä. Ilmassa on sitä tilavuusyksikköä kohden enemmän happea kuin vedessä (happi ei ole erityisen vesiliukoista, minkä takia meillä on sen kuljetusta varten punasolut ja niiden sisältämä hemoglobiini), ja ilmaa on paljon kevyempi vetää keuhkoihin kuin vettä liikutella kidusten läpi.
Osa näistä kaloista sai jalat ja alkoi vähitellen kuljeskella maan pinnalla, jolla vesipedot eivät viihtyneet, ja jolla vipelsi paljon maukkaita selkärangattomia, jotka olivat ehtineet siirtyä maan pinnalle ensin. Jonkin ajan päästä maalle itsensä kammenneista kaloista oli kehittynyt sammakkoeläin- ja maamatelijavaiheiden kautta pterosauruksia eli lentoliskoja, jotka huomasivat, että vesissä oli paljon kalaa, jota pystyi liitämällä nappaamaan pinnalta. Tämän jälkeen kaloja väijyi aina jokin uhka ylhäältäpäin – niitä syövien lentoliskojen kadotessa tilalle tulivat samaan elämäntapaan sopeutuneet linnut.
On esitetty, että keuhkokaloista olisi tullut melko harvinaisia juuri siksi, että lentävien kalansyöjien tultua kuvioihin vedenpinnan lähistöllä oleminen ei enää olisi ollut kalalle yhtä hyvä idea kuin se oli ollut ennen. Tai voi olla, että keuhkot kehittyivät vähähappisessa vedessä, eikä niistä ollut suurta hyötyä happipitoisempiin vesiin takaisin levinneille kaloille. (Miksi sitten nykyiset luukalat olisivat kaikki tympeiden vesien eväkkäiden jälkeläisiä? Kenties jokin luonnonmullistus hävitti luukalat kaikista muista ympäristöistä. Tiedetään ainakin, että nykyiset suolaisen veden luukalat ovat makean veden luukalojen jälkeläisiä, mikä viittaa siihen, että jokin hävitti merien alkuperäiset luukalat.) Oli miten oli, keuhkoille kuitenkin löytyi muuta käyttöä – niistä saatiin uimarakko, jonka avulla kala voi säädellä kelluvuuttaan. Osalla kaloista tämä rakko menetti kokonaan yhteytensä kehon ulkopuoliseen tilaan. Muistona aikaisemmasta yhteydestä ilmaan – jota ilman meitä ihmisiäkään ei olisi olemassa – nämä kalat kuljettavat sisällään itse erittämäänsä ilmatilaa, joka estää niitä vajoamasta liikaa. Syvienkin vesien asukki saattaa kuljettaa palaa taivasta sisällään.