Fogerty esiintymässä Ottawan Bluesfesteillä vuonna 2011. Kuvan lähde: 
Rootsmusiikin eri osa-alueet merkitsivät Fogertylle totaalista kolahdusta ja hän myös kuunteli juurimusiikkia varsin laajaperspektiivisesti niin rockin, bluesin kuin countryn saralta. Lisäksi Fogerty oli kiinnostunut musiikin taustoista ja suorastaan ahmi kaiken artisteista ja kappaleista saatavilla olevan tiedon.
Fogertyn elämäkerran kiinnostavin osuus käsittelee luontevasti hänen aikaaansa kaikkien aikojen paitsi suosituimpiin myös keskeisimpiin amerikkalaisyhtyeisiin lukeutuvan Creedence Clearwater Revivalin johtohahmona. Yhtyeen muut jäsenet osoittautuvat teoksessa osaltaan ainoastaan Fogertyn ideoiden toteuttajiksi. Creedencen toukokuussa 1968 ilmestyneen esikoisalbumin kappaleista teoksessa keskeisimmäksi nostetaan pitkä näkemys Dale Hawkinsin hittikappaleesta Suzie Q. Creedencen uran luovin vuosi oli 1969. Kyseisenä vuotena yhtye julkaisi kolme merkittävää pitkäsoittoa; Bayou Country, Green River sekä Willy and the Poor Boys, joista keskimmäinen on Fogertyn henkilökohtainen suosikki.
Eripura John Fogertyn ja muiden yhtyeen jäsenten välillä kylvettiin jo omaa tuotantoa edustaneen ensimmäisen hitin Proud Maryn levytyksessä Johnin vastatessa kappaleessa myös taustalauluista hänen isoveljensä, rytmikitaristi Tomin, basisti Stu Cookin ja rumpali Doug Cliffordin sijaan. Itse asiassa kyseinen kolmikko lauloi taustoja ainoastaan kolmessa CCRn kappaleessa, jotka olivat esikoisalbumilta löytyvä Porteville, Pendulum-pitkäsoiton Sailor’s Lament sekä tunnetuimpana Cosmo’s Factoryn kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuva Who’ll Stop the Rain. Viimeksi mainittu, heinäkuussa 1970 ilmestynyt ja kuusi hittikappaletta sisältänyt pitkäsoitto muodostui Creedencen suurimmaksi menestykseksi. Huipulta on ainostaan yksi tie, ja CCR:n hienoinen musiikillinen alamäki alkoi joulukuussa 1970 ilmestyneestä albumista Pendulum, jonka ilmestymisen jälkeen Tom Fogerty jätti yhtyeen.
Vasta keväällä 1972 ilmestyi triokokoonpanolla toteutettu yhtyeen viimeinen albumi Mardi Grass, jolla John Fogerty turvautui kompromissiiin. Stu Cook ja Doug Clifford esittäytyivät kyseisellä levyllä biisintekijöinä ja solisteina, mutta selvisivät tehtävistään juuri niin kehnosti, kuin oli saatettu arvailla.
Creedence lopetti toimintansa lokakuussa 1972. Yhtyeen epäoikeudenmukainen, suorastaan kohtuuton levy-yhtiön kanssa solmittu sopimus raastoi John Fogertya biisintekijän ominaisuudessa vielä seuraavillakin vuosikymmenillä. Vuonna 1973 hän julkaisi covereista koostuneen countryalbumin Blue Ridge Rangers ja kahta vuotta myöhemmin nimeään kantaneen pitkäsoiton, joka sisälsi klassikkokappaleet Rocking All Over the World sekä Almost Saturday Night. Kovia kokeneen biisintekijäklassikon odotettu paluualbumi oli vuonna 1985 ilmestynyt Centerfield, jolla Fogerty vastasi yksin kaikista instrumenteista. Jo seuraavana vuonna ilmestynyt seuraava pitkäsoitto Eye of the Zombie työstettiin studiomuusikoiden kanssa, mutta edeltäjäänsä verrattuna se onnistui ainoastaan osittain.
80- ja 90-lukujen vaihteen Fogerty kamppaili alkoholismia vastaan. Hän palasi voittajana vuonna 1997 ilmestyneellä ja vuosia työstetyllä pitkäsoitolla Blue Moon Swamp, joka vastaanotti Grammyn. Tuoreemmista sooloalbumeista kiinnostavimman käsittelyn osakseen saa ensisijaisesti Creedence-klassikoiden duettoina toteutetuista uusioversioista koostuva Wrote a Song for Everyone. Erityisen puhuttelevana esiin nousee Fogertyn ja toisen rehdin Amerikan rokkarin Bob Segerin yhteislevytys Who’ll Stop the Rainista.
John Fogertyn elämäkerta kertoo karusti hänen olleen lähes yhtä kuin Creedence Clearwater Revival. Teoksen luettuaan sympatiat ovat yksinomaan artistin puolella, mutta riidat levy-yhtiön ja yhtyetovereiden kanssa saavat kenties osakseen liiankin runsaasti käsittelyä. Vastaavasti Creedence-kappaleiden ja klassikkohittien lisäksi myös keskeisten albumiraitojen taustoista olisi kaivannut enmmän tietoa. Hyvä näinkin, mutta jotakin keskeistä Fogertyn elämäkerrasta jäi puuttumaan.