Kylmä soundi kohtaa lämpimät sanat

Kylmien soundien ja lämpimän, ajoittain jopa kuuman sisällön kontrasti läpäisee Mira Luodin Tunnelivisio -albumin ja tuo syvyyttä leyvn ilmaisuun. Sitä alleviivaa jopa levyn kansitaide. Se on päältä mustavalkoinen ja värikuvat ovat sisäsivuilla.
Tasoltaan vaihtelevan pitkäsoiton itsetietoisuus on kouriintuntuvaa, mutta postmodernin ironia pysyy onneksi aisoissa, eikä äidy vaivaannuttavaksi. Jonkinlainen lässähdys levy silti etukäteen julkaistujen maistiaiskappaleiden nostaman riman vuoksi on. Kymmenestä kappaleesta pari olisi voinut pudottaa pois kokonaisuuden kärsimättä, vaikka levy ei sinänsä mitenkään poikkeuksellisen pitkä soittoajaltaan olekaan.

Pillurallikansan nostalgiatrippi Lähiölaulu iskevine koukkuineen ja tyylikkäine sanoituksineen on levyn kruunu, joka jättää muut kappaleet jalkoihinsa. Myös levyn alkupään Pinnan alla ja Musta Laatikko ovat laatukamaa. Levyn lopettava Päästä irti on kaunis finaali. Mieli jää seesteiseksi levyn ongelmista huolimatta.
Arto Tuunelan kädenjälki levyllä on ilmeinen ja kuuluu paikoitellen jopa häiritsevän selvästi. Jos tykkää kovasti Tuunelan tekemisistä, tämä ei ehkä haittaa, mutta minuun hänen musiikkinsa ei miehen ilmeisestä lahjakkuudesta huolimatta ole oikein purrut missään vaiheessa.

Mira Luodin kuumat hetket kylmän sateisessa ja urbaanissa maailmassa ovat nyt tallentuneet levyksi, joka on kokonaisuutena hiukan vajaan tuntuinen. Toivottavasti seuraavat levyt ovat parempia, koska kyllä tämän perusteella jää vielä Luodin tekemisiä seuraamaan.