Suomen vastarintaliikettäkin johdetaan Ruotsista. Holapan kirjan yksi kiinnostava anti onkin sen kuvaus vastarintaliikkeen hankalasta suhteesta nationalismiin ja isänmaallisuuteen. Kuva: Peter Isotalo
Holappa tuli tunnetuksi viimeistään siinä vaiheessa kun taannoin haki poliittista turvapaikkaa Yhdysvalloista. Sittemmin hän toimi Suomen vastarintaliikkeen julkisina kasvoina kunnes vetäytyi ensin liikkeestä ja sitten koko natsiaatteesta. Kirjan nimi on sikäli kiinnostava, että Hopalan mukaan näyttää vallitsevan erimielisyys siitä kuka liikkeen itse asiassa perusti. Holappa toimi kuitenkin sen ideologisena moottorina tehdessään eroa känniurpoileviin skiniryhmiin. Holappa esiintyy kirjassa oppikirjaesimerkkinä siitä, kuinka rasismia salonkikelpoistetaan.
Tiiviissä, ytimekkäässä ja kohtalaisen hyvin kirjoitetussa ja toimitetussa muistelmateoksessa Holappa käy pääpiirteissään kronologisesti läpi innostumisen natsismista, verkostoitumisen natsien kanssa ja sittemmin Suomen sekä pohjoismaisen vastarintaliikkeen perustamiseen ja niistä irtautumiseen liittyvät tapahtumat. Kirja on Holapan sanojen mukaan tarkoitettu anteeksipyynnöksi, tilinteoksi sekä yhdeksi lahkosta irtaantumisen askeleeksi.
Holappa kertoo tarinansa tylyn rehelliseen sävyyn itseään säästelemättä, eikä anna juuri aihetta motiiviensa epäilemiseen.
Suomen vastarintaliikkeestä muodostunut kuva muuttuu joiltakin osin ja täsmentyy, mutta ei Holappa pajatsoa tyhjennä. Muun muassa Suomen vastarintaliikkeen ja Soldiers of Odinin yhteyksistä hänellä ei ole paljoakaan sanottavaa, koska siinä vaiheessa hän oli itse jo lähtenyt vastarintaliikkeestä.
Esimerkiksi liikkeen ideologinen hajanaisuus on aiemmin saatu pidettyä kohtalaisen hyvin piilossa julkisuudelta, eikä sisäisistä riidoista muutenkaan ole paljoa tihkunut tietoa ulos. Kiinnostavaa on esimerkiksi liikkeen vaikea suhde isänmaallisuuteen ja nationalismiin. Holapan piirtämänä Suomen vastarintaliikkeestä piirtyy kuva enemmänkin katutappeluihin ja vihanpurkauksiin kuin kansallissosialistiseen ideologiaan keskittyneestä järjestöstä. Hän kertoo itse olleensa vastarintaliikkeen ideologi, mutta kysyntä ajatuksille oli rajallista. Suomen vastarintaliikkeen kansainvälinen luonne ja laajat kansainväliset yhteydet tulevat hyvin dokumentoiduiksi.
Jos kirjaa haluaa lukea yleisempänä kuvauksena siitä, kuinka lahkosta irtaudutaan, jää psykologinen puoli aivan liian vähälle. Kirjasta on turha etsiä vastauksia kysymyksiin siitä, miksi joku innostuu natsismista tai miltä lahkosta eroaminen todella tuntuu. Ikkunana Suomen vastarintaliikkeen ja sitä ohjailevan Ruotsin vastarintaliikkeen (Svenska motståndsrörelsen) sisälle teos on kuitenkin arvokas.