KOLUMNI – Onnettomuus on iso bisnes. Onnen etsintä on tuonut erityisesti kirjamarkkinoille juhlan, jolle ei näy loppua. Ihmiset hamuavat varmaa tietoa kun omat ajatukset eivät vakuuta. Uskottavia, rahanahneita populaaritieteilijöitä riittää, mukaan mahtuu hörhötohtoreitakin. Onnellisuuskliseitä murretaan tasaisin väliajoin, yleensä mitättömällä huomioarvolla. Esimerkiksi “Raha ei tuo onnea” on tutkijaenemmistön hokema mantra, jota kaikki rakastavat. Väitettä on kumottu sinnikkäästi.
Viime vuonna Suomessakin uutisoitiin kansainvälisestä tutkimuksesta, jonka mukaan puoli miljoonaa dollaria tai enemmän vuodessa ansaitsevat kotitaloudet ovat kaikkein onnellisimpia. Tutkijoilla Betsey Stevenson ja Justin Wolfers oli otsaa väittää rahan tuovan onnen, koska mikään muu ei selitä varakkaiden etumatkaa. Juttu unohdettiin nopeasti. Ehkä se loukkasi monia liian syvältä, itselle epäedullinen vertailu kun ahdistaa ihmistä.
Kaikkea ei jakseta riitauttaa. Pysyvä onnentunne näyttää olevan mahdottomuus. Onni on vieras, joka ei koskaan viihdy kauan luonamme. Gurut lupaavat ihmettä ja myyvät ohjeet haluttuun mielentilaan, kyselytutkimuksilla taas yritetään selittää onnen edellytyksiä. Tämä on kirjallisen tuotannon perusjako. Elämäntapafilosofia ja tiede. Tarkastellaanpa nyt jälkimmäistä hieman epätotunnaisesta suunnasta. Yhdysvalloissa on pitkä perinne laajoissa onnellisuuskyselyissä. Suuressa määrässä tutkimuksia on havaittu mammuttimainen piikki, jota pidetään jo klassikkona. Valkoinen, alempi keskiluokka ei koskaan ole ollut niin onnellinen, kuin se oli toisen maailmansodan jälkeisinä kolmena vuosikymmenenä.
Hurja talouskasvu selitti kulta-aikaa, mutta ei paljastanut koko totuutta. Sitten saatiin älynväläys: ihanuus kumpusi sodanjälkeisestä miesvajeesta. Ketjureaktio oli valmis. Alettiin vertailla ja sama tendenssi löydettiin kaikkialta. Ihmisyhteisöt näyttävät olevan sitä onnellisempia, mitä vähemmän niissä on pariutumisikäisiä miehiä suhteessa pariutumisikäisiin naisiin. Johtopäätös oli tulenarka ja harmittaa yksinkertaisessa raadollisuudessaan nykyäänkin monia. Mielipahasta nouseva kiistäminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto, mikäli kilpailevaa selittäjää ei ole tarjota. Historioitsija Juha Siltalan mukaan miesten uhraaminen on ihmislajilla toistuva kuvio.
Puretaanpa vähän. Onnellisuus ja miesvaje korreloivat useasta syystä. Miehet eivät tietenkään ole pahoja. Selitys piilee väestörakenteessa, joka seuraa universaalia lakia: poikia syntyy luonnostaan enemmän kuin tyttöjä. Ikäluokassa suhdeluku 105:100 saattaa kuulostaa harmittomalta, mutta on todellisuudessa kaikkea muuta. Äärimmäisen vaarapotentiaalin reseptiksi riittää kun ylijäämämiesten toisiaan lähellä olevat ikäluokat alkavat kasautuessaan kilpailla samoista niukoista resursseista. Jälki on ollut rumaa. On ymmärrettävä, että “ylijäämäväestö” tai “väestöpaine” voivat viitata ainoastaan pariutumisikäisiin miehiin, kaikille muille on kyllä tilaa.
Historiallisesti pulma on ratkaistu aina samalla kaavalla: miehistä päästään sotimalla. Sivilisaatioita tutkineen Jared Diamondin silmin kansanmurha on kuin virkistävä sade ylikansoitetulle maalle. Sen jälkeen aloitetaan jälleenrakennuskausi, jolloin sukupuolten lukumääräsuhde on miehille edullinen. Jokainen halukas mies saa naisen ja työpaikan. Työvoiman ylitarjontaa ei ole, joten varallisuudenjako suosii automaattisesti keskiluokkaistumista. Elinolot vakautuvat miehisen kamppailun vähentyessä.
Kuinka miesvaje sitten voi tuottaa hyvinvointia myös naisille? Eivätkö puheet miesvajeen onnelasta ole pelkkää haikailua sikamiesten fantasiaan, jossa juopottelevat sohvaperunat naivat milloin kenenkin naisen kanssa? Tällaiset epäilyt ovat ymmärrettäviä, mutta niille ei ole tukea. Onnellisuustutkimusten merkillisimpiä tuloksia on miesvajeen positiivinen kokonaisvaikutus koko yhteisön hyvinvointiin. Kun lukumääräsuhde on miehille edullinen, myös naiset voivat paremmin. Sama ei päde toisinpäin. Edellä mainitut Stevenson ja Wolfers ovat sorkkineet tätäkin. Yksinäisten naisten kärsimystä ei tule vähätellä, mutta massoittain naiset eivät yksinkertaisesti ajaudu miehille tyypillisiin tragedioihin. Alkoholismiin ja rikollisuuteen, psykoottiseen katkeruuteen. Yksinäisyyden syyt ovat puhtaasti rakenteellisia ja ihmissuhteiden henkilökohtaisuus illuusio, jota turhamaisuudesta hellimme.
Miesvajeessa parisuhdemarkkinat ovat paradoksaalisesti kaikkein tasa-arvoisimpia, sillä naisten on lähtökohtaisesti pakko valita puolisoikseen sosioekonomiselta statukseltaan keskinkertaisia miehiä. Pitkän rauhanajan sisäänrakennettu ansa on miesongelman väistämätön paisuminen koko yhteiskuntaa ravistelevaksi jättiläiseksi. Useimmissa jälkiteollisissa maissa on eletty jo kauan sokeassa katastrofissa, jossa kaikki rakenteelliset edut ovat naisten puolella. Ja ei, se ei ole kenenkään syy.
Järjettömintä on kääntää ongelma sukupuolten keskinäiseksi toraksi. Se palvelee vain mies- ja naisvihaajien verenhimoa. Sitä vastoin tulisi nähdä olennainen: miesylijäämän seuraus on aina sietämätön ylitarjonta parisuhde- ja työmarkkinoilla. Ei ole liioittelua sanoa 2000-luvun edustavan sosiaalisesti vaikeinta kautta, jonka historiassa tunnemme. Useat kulttuurilliset ilmiöt, kuten teknologinen vallankumous, toimivat paholaismaisten kerubien tavoin ruokkiessaan ylijäämäongelman kitaa menetettyinä työpaikkoina. Epäonniset sattumat summautuvat. Markkinataloudellinen laskelmoivuus kopioidaan ihmissuhteisiin, tuloksena kassaneidit unelmoivat treenatusta pokerimiljonääristä. Suomessa kehitys kulminoituu tähtitieteelliseen miljoonaan sinkkutalouteen. Robert H. Frankia mukaillen voimme sanoa elämän perusasioiden liukuvan kadunmiehen maksukyvyn ulkopuolelle.
John B. Calhoun tutki kuuluisissa Universumi 25 – rottakokeissaan siimahäntien ylikansoitusta. Calhounin oivallus oli, etteivät riittävä ravinto ja suoja tee jyrsijöistä onnellisia. Ne muuttuivat sitä häiriintyneimmiksi, mitä suuremmaksi niiden yhteisö kasvoi. Calhoun uskoi, että rotan onnenpyörä on tarpeellinen sosiaalinen rooli ja arveli saman pätevän ihmisiin. Molemmat lajit kaipaavat yhteisöltään arvonantoa. Miesylijäämässä tunnustus saavutetaan kyynärpäätaktiikalla. Toisen hyvä on kirjaimellisesti toiselta pois.
Sotaa ei ole näköpiirissä. Onnen avain on miesvaje. Mitä voitaisiin tehdä? Vaihtoehdot ovat vain huonoja, epärealistisuudessaan surkeita. Jos sotaa ei haluta, loogisin lääke on järjestelmällinen gendercide eli poikasikiöiden abortoiminen lukumääräsuhteen muuttamiseksi. Ratkaisu on jo ajatuksen tasolla niin raakalaismainen, että keskimääräistä kansalaista hämmästyttää, kuvottaa ja huvittaa samanaikaisesti. Gendercide olisi kuitenkin sotaan verrattuna lähes sivistynyt ratkaisu, onhan sekin totta. Poliittiseen ristiretkeen ei taida löytyä vapaaehtoisia, joten haihattelut voidaan unohtaa. Massoille ei voida myydä onnea, jonka hintalapun näkee jokainen.
Lievemmät keinot nostattavat hirtehistä naurua. Annetaan verohelpotuksia ja valtionpalkintoja naisille, jotka pariutuvat köyhien miesten kanssa! Heh heh. Lyödään päälle tasa-arvoistava kansalaispalkka ja avataan bordellit. Kylläpä netin miesasiamiehet jaksavat! Onnekkaiden hihitellessä vähäosaisimmat rämpivät päivästä toiseen toivottomuusnäkymänsä ahdistavuudessa.
Kirjoittaja on aikalaisilmiöiden poikkitieteellinen tulkitsija.
Lähteet:
Calhoun, John B.: Density and Social Pathology. 1962.
Diamond, Jared: Romahdus: Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä. 2005.
Frank, Robert H.: Falling behind. How Rising Inequality Harms the Middle Class. 2007.
Siltala, Juha: Nuoriso – Mainettaan parempi? 2013.
Stevenson, Betsey & Wolfers, Justin: The Paradox of Declining Female Happiness. 2009.
Stevenson, Betsey & Wolfers, Justin: Subjective Well-Being and Income:
Is There Any Evidence of Satiation? 2013.
”Tutkimus: raha tekee aina onnellisemmaksi.” Ylen verkkouutinen 11.5.2013.